PART ONE

”Kattokaa, Bill on tuolla!”

Tätä mä kuuntelin edelleen joka päivä – se ei enää ollut ihailevalla äänellä huudettu, jota se ennen oli ollut. Nyt se oli vain piinaavan ja inhottavan kuuloista.

Olin alaluokilla just se Bill, jonka kaikki tunsi, jonka kavereita kaikki halus olla ja jonka tunteminen meinas, että olit kova jätkä. Mä olin aina ollut vain oma itseni, yrittämättä olla mitään, mitä en ollut. Ja sitä kaikki jaksoi ihailla päivästä päivään koko ala-asteen. Olin koulun eka oppilas, joka meikkas – hetki, mähän olin poika. Erilaisuus oli kerrankin eduksi, eikä haitaksi. Yleisestä näkökulmasta varmaankaan kukaan ei ajatellut asiaa näin. Meidän koulussa se vain oli niin, oli ollut aina. Ennen kuin mä olin edes syntynyt, ennen kuin mun äiti oli syntynyt. Se oli varmaan paras puoli siinä saatanan kidutuskammiossa.

Kuudennen luokan päättäjäisbileet oli mun elämän kohokohta siihen mennessä. Mä loistin niiden bileiden tähtenä, pääsin ekaa kertaa näyttämään oikeasti kuka mä olin – mä sain laulaa bändin säestyksellä yksin. Se oli mun ihan eka kunnon kokemus esiintymisestä. Mä jäin siihen huomion keskipisteenä olemiseen koukkuun. Niinpä mä kesällä kävin sellaisen musiikkikurssin, jonka päätöskonsertti oli kans aivan hillitön. Kaikki kuitenkin loppui kuin seinään.

Elokuun alussa mun vanhemmat eros. Faija muutti Tanskaan eikä oikeestaan enää pitänyt yhteyttä. Se soittelee vieläkin syntymäpäivinä ja jouluina, joskus lähettää kortin jostain työmatkalta. Sillä on uusi perhe, ei sitä kiinnosta sen meikkaava, outo laulajapoika.

Yläaste alkoi lupaavasti, vaikka siellä mä en enää ollut se tähti, vaan aivan tavallinen oppilas. Ei kaikki ymmärtäny mun meikkaamista tai vaatteita, mutta ei niistä mitään sanottukaan. Yhtenä päivänä postiluukusta kolahti kuitenkin kutsu hammaslääkäriin. Pikku hiljaa käynnit vaan lisäänty ja ennen kuin mä edes tajusin, mulle oltiin isketty hammasraudat suuhun.

”Sä totut pian, hammasraudat on ihan tavalliset! Pari vuotta vaan, tarkistuskäyntejä välillä.”

Ja paskat.

Mä putosin niin nopeasti aivan koulun kastijärjestelmän pohjalle. Enää mua ei katseltu ihaillen ja kerrottu, kuinka hyvältä mä näytin. Kaikki karttoi mua kuin ruttoa. Sit se alko – mua haukuttiin päivittäin, heiteltiin luokissa kumeilla ja talvisin ulkona lumipalloilla. Huudeltiin perään ties mitä, homoa, hinttiä, meikkipelleä, rautanaamaa.

Kahden vuoden aikana se ehti tuhota mun itsetunnon ja tehdä musta hiljaisen, hymyilemättömän pojan, joka totteli sääntöjä mukisematta ja tuntui keskittyvän vain kouluun. Hammasraudat oli pilannu mun elämän ja mä olin varma, etten mä enää koskaan hymyilis – saisin kuitenkin vaan naurut.

Mä hätkähdin hereille, kun joku koputti oveen. Olin taas nähnyt sitä samaa unta – koin puoli elämääni uudestaan. Vihasin sen ajattelemistakin. Mun elämä oli pilalla.

”Joo”, ynähdin ja kampesin itseni istumaan haroen hiuksiani. Ovi aukesi narahtaen ja mutsi katseli mua hymyillen.

”Huomenta, rakas”, se lässytti. ”Kello on puol seittemän, ylös.” Nyökkäsin myötäilevästi ja nousin sängystä mutsin paetessa takaisin keittiöön. Kaappasin mustan pyyhkeeni tuolin selkänojalta matkaan ja painuin suihkuun.

Suihkussa ei kestänyt koskaan kauaa, joten jo vartin kuluttua talsin keittiötä kohti pyyhe lantiolle kiedottuna, hiukset toisen pyyhkeen sisällä ja harjasin hampaitani melkein unessa. Mutsi vilkaisi kelloa ja virnisti.

”Jälleen ajallaan”, se sanoi tarkoittaen mun joka-aamuista aikataulua. Puoli seitsemän ylös ja suihkuun, varttia vailla seitsemän keittiöön.

”Jep”, mumisin ja sylkäisin lavuaariin. Mutsi irvisti ja jatkoi jonkun lehden selailua naputellen rakennekynsiään pöytään. Naputinaputinaputinaputinap. Järjettömän ärsyttävää. Palasin kylpyhuoneeseen pesemään hampaani loppuun.

Puoli tuntia ja mä olin valmis. Tsekkasin nopeasti laukkuni läpi, kävin paiskaamassa sen eteiseen ja astelin taas keittiöön. Mutsi oli taas tarjoillut mulle suoraan pöytään ruhtinaallisen aamiaisen – lasillisen tuorepuristettua appelsiinimehua ja kaksi paahtoleipää. Me käytiin ne samat rutiinit läpi joka aamu. Se oli hirveän konemaista ja loppujen lopuksi liian tavallista.

”Yup”, mutsi hihkaisi, heitti lukemansa lehden sohvalle ja nousi ylös. ”Mä painun töihin, nähdään illalla.” Puheensa päätteeksi se suukotti mua nopeasti päälaelle, pyydysti laukkunsa pöydän alta ja asteli valmiiksi jalkoihin sujautetut mustat korkokengät kopisten eteiseen. Korut kilisten se veti takin ylleen ja lähti asunnosta.

Mä söin aamiaiseni nopeasti ja painuin sitten huoneeseeni vielä hetkeksi. Vilkaisin kokovartalopeilistä kuvaani ja mutristin mun huulia.

Takaisin katseli pitkä, lähes anorektisen laiha poika, jolla oli pitkät, mustat hiukset, joita oli tupeerattu kevyesti. Pojan ruskeat silmät oli meikattu tummalla ja toista kulmaa koristi rengaskoru. Tummat, tiukat vaatteet saivat hänet näyttämään entistä laihemmalta. Se olin mä – Bill Kaulitz, 14 vuotta, ei sisaruksia, asuu kaksin äitinsä kanssa Berliinin keskustan laitamilla kerrostalossa. Koulukiusattu, ei kavereita. Haaveilee laulajan urasta. Tai haaveili ennen niitä helvetin hammasrautoja.

Irvistin peilikuvalleni ja teki melkein mieli oksentaa, kun hampaissa näkyi hopeisia palikoita. Hyi.

Kello ilmoitti ajan olevan 07:45, joten painuin repimään mustat tennarit jalkaan, heitin lyhyen nahkatakin ylleni ja lähdin laukkuni kanssa asunnosta lukiten ovet. Kipitin tottuneesti raput alas ja kadulle kääntyen vasemmalle. Etsin kävellessäni taskustani iPodiani. Kieputin kuulokkeet sen ympäriltä auki ja aloin hakea biisiä samalla, kun asettelin napit korviini. Sopiva kappale löytyikin nopeasti ja aloin kävellä sen nopean rytmin tahdissa koulua kohti.

Päivä kului tavanomaisesti, eli luokan nurkassa tehtäviin keskittyen ja haukkuja vältellen. Välitunneilla mä lukkiuduin aina vessaan, en halunnu ylimäärästä huomiota ulkona tai käytävillä. Puol neljältä kemian opettaja päästi meidät kotiin, koska sillä särki päätä eikä jaksanut pitää tasaan saakka.

Kävelin viidessä minuutissa kotiin. Heitin laukun huoneeseeni ja menin olohuoneen sohvalle makoilemaan. Mutsi tulis kotiin vasta viideltä.

Me oltiin asuttu aina siinä samassa kämpässä. Viiskerroksisen talon kolmas kerros, kolme huonetta ja keittiö. Se oli vähän iso kolmioksi, jos otti huomioon, että me asuttiin kaksin. Mutsi oli joskus vuosi sitten puhunut jotain muuttamisesta, mutta se oli jäänyt puheeksi. Mä pidin siitä asunnosta, en mä halunnut muuttaa. Viihdyin kaupungissa muutenkin, olinhan mä juossut pitkin katuja pienestä pitäen. Nyt se oli vähän jäänyt. Mä kuitenkin pidin shoppailusta ja se olikin varmaan ainoa asia, miksi mä pistin nokkani ulos vapaa-ajalla. Mä vaan jaksoin aina nauttia siitä, kun katsoin itseäni peilistä ja lähes mikä tahansa vaate näytti hyvältä mun päällä. Thank god mulla oli edes hyvät geenit. En mä silti voinut itseäni hyvännäköiseksi luonnehtia, en todellakaan...

”Bill, herätyyys...” ääni tunkeutui mun päähäni. Mä raotin silmiäni väsyneesti.

”Hups”, mumisin. ”Nukahinks mä?”

”Siltä näyttäs”, mutsi nauroi ja pörrötti mun hiuksia, ennen kuin pakeni keittiöön. Mä vääntäydyin venytellen istumaan ja lähdin perään.

”Hyvä että oot kotona”, se selosti ja mä ihmettelin, miksi se niin sanoi. Okei, sillä varmaan oli jotain asiaa, mut hei, mä olin melkein aina kotona.

”Joo”, vastasin ja kiipesin tuolille istumaan alkaen repiä kynsinauhojani. Huono tapa.

”Mulla tosiaan on asiaa sulle, kuten varmaan jo arvasit”, mutsi sanoi, heilautti ruskeat hiukset silmiltään ja hymyili. Mä nyökkäsin ja katsoin sitä kulmieni alta kysyvästi.

”Mä sain vihdoin uuden työpaikan”, se kertoi hymyillen.

”Aha?” kohotin kulmiani. Miten sen piti mua koskettaa?

”Ja siis... Se paikka on Magdeburgissa.”

”No sulle tulee pitkä työmatka sit ainaki”, mumisin, pyöräytin silmiäni ja jatkoin sormieni repimistä. Miksi sen mua piti kiinnostaa? Ei mutsi ennenkään ollu mulle töistään ihmeemmin selostellut.

”Niin Bill...” se yritti kiinnittää mun huomiota siihen. Ynähdin kuuntelun merkiksi ja se jatkoi.

”Me muutetaan Magdeburgiin kesällä.”

Mä nostin katseeni silmät leviten. ”MITÄ VITTUA?” karjaisin ja löin pöytää nyrkillä.

”... tota mä vähän pelkäsinkin”, mutsi huokaisi. ”Mut me muutetaan, joo. Sä käyt kasiluokan loppuun täällä ja alotat yhdeksännen siellä. Ethän sä oo viihtyny täällä pitkiin aikoihin kunnolla, et käy ulkona tai mitään...” se yritti selittää.

”Mä en muuta mihinkään, vittu!” huudahdin, nousin ylös ja marssin huoneeseeni kuin uhmaikäinen. Berliini oli mun koti, mä rakastin suuria kaupunkeja – en tosiaan ollut muuttamassa maalle! Paiskasin oven kiinni ja istuin sitä vasten lattialle. Vaikka mä kuinka vihasin meidän koululaisia, en mä halunnut muuttaa.

Mulla ei ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa muutosta, tietenkään, joten kun mä pääsin lomalle, mutsi alkoi etsiä asuntoja Magdeburgista. Me käytiin kattomassakin paria ja löydettiin sopiva pitkän etsinnän jälkeen. Siitä oli kymmenisen kilometriä mun tulevalle koululle, mutta bussit kulki hyvin, joten joutuisin käyttämään niitä. Elokuun alussa me pakattiin kaikki meidän tavarat kymmeniin pahvilaatikkoihin, lastattiin autoihin ja ajettiin Magdeburgiin. Loput mun lomasta menikin tavaroiden purkamiseen ja sisustamiseen.

Sain edes oman huoneen, johon olin tottunut – me muutettiin suurehkoon kerrostalokämppään ja yhden huoneen mutsi laittoi työhuoneekseen. Oli se asunto ihan okei, mutta mä kaipasin kotiin.

”Sulla alkaa koulu huomenna, muillahan alkoi täällä jo pari viikkoa sitten”, mutsi selitti mun järjestellessä vaatekaappia uudelleen. Ynähdin hiljaa vastaukseksi. Mutsi huokaisi, kun tajusi etten mä ollut kiinnostunut.

”Tossa sängyllä on sulle sitten bussikortti... Sä pääset liikkumaan sillä kaupungin sisällä miten paljon vaan haluat”, se jatkoi. ”Ja jos sä joskus haluat lähteä johonkin kauemmas niin pyydä vaan rahaa niin voit mennä.” Nyökkäsin ja suljin kaapin oven.

”Enköhän mä pärjää”, hymähdin. ”Mun piti mennä yhdeksäks huomen?”

”Jep”, mutsi vastas. ”Katot missä menee luokka 9D, saat ekalla tunnilla lukujärjestykset ja muut”, se selosti. Joo, ehkä mä tiesin, en menny ekalle luokalle. Vastasin nyökytyksellä ja hätistelin sen huoneestani.

Aamulla mä tavalliseen tapaani peseydyin, laitoin hiukset, meikkasin, valitsin vaatteita tunnin ja puin ja lopuksi söin. Mutsi lähti varttia vaille kahdeksan töihin, joten mä olin jonkin aikaa yksin. Kahtakymmentäviittä vailla yhdeksän mä hyppäsin bussiin meidän talon edestä ja olin viittä vailla perillä. Mua rehellisesti sanottuna pelotti, koska jo pihalle tullessa mä olin saanut osakseni huuteluja. Toivottavasti mun luokalla olis ees yks fiksu ihminen.

9D-luokalla oli ekalla tunnilla englantia. Mä löysin luokan nopeasti ja aloin katseellani hakea vapaata paikkaa nauravien ja keskustelevien ihmisten keskeltä. Yksi paikka oli mua mulkoilevien jätkien keskellä. Ne oli just sellasia, joiden vieressä en istuis vaikka maksettas – saisin kuitenkin kärsiä siitä.

Toinen paikka oli aivan eturivin keskellä, tyttöryhmän lähellä. Nekin vilkuili mua kohti ja kikatteli. Helvetin ahdistavaa. Yritin etsiä vielä edes yhtä vaihtoehtoa, muuten joutuisin niiden viereen.

Ikkunoiden peittämällä seinällä oli yksi paikka vielä vapaana. Vilkaisin paripulpetissa seinän vieressä istuvaa poikaa. Sillä oli rastat ja isot, löysät vaatteet. Se heilutteli huulikoruaan kielellään tuijotellen ikkunasta ulos ja asetteli toisella kädellään päässään olevaa lippistä. Mä otin itseäni niskasta kiinni ja astelin pulpetin luo. Mun oli tarkoitus vain avata ääneni yskäisemällä, mutta ilmeisesti poika kuuli sen, koska kääntyi mua kohti kysyvän katseen kanssa.

”Tota”, mä mumisin yrittäen katsoa toista jännittyneenä. ”Onks täs vapaa paikka?”

”On”, se vastas ja hymyili. Mä vastasin hymyyn hillitysti, laskin laukkuni lattialle ja istuin pojan viereen.

”Ooksä uus? Et näytä luokkaa vaihtaneeltakaan, en tunnista sua”, se ihmetteli.

”Joo, mä muutin just”, vastasin. ”Oon Bill.” Lippispäinen virnisti ja nyökkäsi.

”Kiva tavata – mä oon Tom”, se esitteli itsensä. ”Mistä sä muutit?”

”Berliinistä”, huokaisin ja nojasin pääni käteeni.

”Tsiisös, onks sun porukat hulluja?” Tom naurahti ja kohotti kulmiaan. ”Kuka haluu muuttaa sieltä tänne pusikkoon?”

”Mun mutsi?” yritin hymyillä ja kohauttelin olkiani. ”Se sai uusia töitä täältä... Musta tuntuu etten ikinä sopeudu tänne.”

”Mä voin auttaa sua sopeutumaan”, Tom virnisti ja iski silmää mulle. Mä tunsin kuinka mun kasvot muuttuivat kuumemmiksi ja varmaankin punastuin.

”Mh”, ynähdin ja tongin laukkuani heittäen vihon ja penaalin eteeni. Tom kohotti kulmiaan, kun mä avasin vihosta puhtaan sivun, etsin kuulakärkikynän ja aloin piirrellä huolettomasti.

”Jaa sä tykkäät piirtää?” rastapäinen kysäisi. Mä nyökkäilin hymyillen hieman.

”No joo, aina joskus. Mä aloin piirtää kun mä lopetin biisien tekemisen”, vastasin hiljaa. Huokaisin lähes äänettömästi. Mulla oli ikävä musiikkia elämänä. Niin kova ikävä.

”Huomenta, oppilaat”, kuului ovelta. Luokkaan saapunut opettaja sulki oven ja tanssahteli kevyin askelin korot kopisten opettajanpöydän taakse. Mulle ei todellakaan ekana olisi tullut siitä naisesta mieleen opettaja. Ainakin kymmenen senttiä korkeisiin korkoihin, farkkuihin, valkoiseen t-paitaan ja harmaaseen villatakkiin pukeutunut vaaleahiuksinen nainen, jonka hymy melkein sokaisi hohtavien hampaiden vuoksi.

”Huomenta, neiti Scheinberg”, kuului monotoninen vastaus jokaisen suusta. Opettaja heitti kasan kansioita pöydälle ja asteli sitten luokan eteen hymyillen edelleen.

”Ja kuten olettekin varmaan jo huomanneet, luokallenne on tullut uusi oppilas”, se selitti vilkuillen välillä mua. ”Sä voisitkin esitellä itsesi!”

Mä nielaisin ja nousin hitaasti seisomaan kaikkien tuijottaessa. Mitä ihmettä mä sanoisin?

”Tota... Moi... Mä olen Bill, Bill Kaulitz...” änkytin katse lattiassa.

”Mistä sä muutat?” opettaja keskeytti.

”Berliinistä”, mumisin. Mihin mun esiintymistaidot olivat kadonneet?

”Okei, kiitoksia, Bill”, nainen luokan etuosassa hymyili ja kehotti mua istumaan. Laskeuduin takas tuolilleni ja huokaisin.

”Mä olen siis neiti Scheinberg, mutta voit kutsua myös Irikseksi. Oon 9D-luokan luokanvalvoja, eli käänny mun puoleeni jos on jotain kysyttävää. Lisäks oon teidän englanninopettaja”, se hymyili. Nyökkäsin hiljaa.

”Ja tässä ois sun lukujärjestykset ja muut”, Scheinberg lisäsi ja heitti nipun papereita mun pulpetille.

”... Okei.”

Tunti kului hitaasti. Mä olin englannin kurssissa vanhan kouluni valinnaistuntien takia vähän edellä uutta luokkaani, joten keskityin piirtelemään ja olemaan hiljaa. Tom ei puhunut mulle enää sanaakaan koko tuntina. Kellon soidessa kaikki lähtivät valumaan ulos luokasta, mutta opettaja juoksi mun ja Tomin luo nopeasti.

”Tom”, se alotti. ”Bill ei tunne tätä koulua ollenkaan, sä haluaisit varmaan esitellä vähän paikkoja? Voitte käyttää molemmat liikuntatunnit siihen”, Scheinberg selosti. Tom näytti puulla päähän lyödyltä ja vastahakoiselta. Se varmaan halusi mennä kavereidensa seuraan.

”E-ei sun oo pakko -” yritin änkyttää.

”Mä pyyhin kaikki sun kolme jälki-istuntoa pois, jos sä teet sen”, naisen ääni maanitteli Tomia, joka irvisti.

”No vittu, okei sitte...” se ynähti, nykäisi mua hihasta ja lähti vetämään käytävälle opettajan virnuillessa tyytyväisenä.

”No, mistä me alotetaan?” lippispäinen huokaisi ja kääntyi mua kohti. Mä purin huulta ja kohautin olkia.

”Ihan sama mulle, en tiiä...” sanoin hiljaa. Tom ärähti ja lähti kävelemään käytävää pitkin vetäen mua perässään.

”Mä nyt sitten näytän sulle paikkoja... Jos mä kerran hyödynkin siitä”, se hymähti. Mä pidin parhaana pysyä hiljaa ja kävellä vain mukana, kun Tom kertoi mulle missä mikäkin luokka oli ja osoitteli niitä mulle saamastani kartasta. Ei koulu loppujen lopuksi ollut kovin monimutkainen.

Meillä meni ehkä tunti käydä koko koulu läpi. Kaksi liikuntatuntiahan meillä oli vapaata, joten me pyörittiin käytävillä ja jauhettiin paskaa.

”Scheinberg on sit muuten yks horo, sitä kannattaa varoa”, Tom kertoi. ”Se vaikuttaa ensinäkemällä vitun pantavalta ja hyvält tyypilt mut vittu, mikä bitch.”

”Mitä sä meinaat?” kysyin.

”No etkö sä kuullu kun se suostutteli mua tähän... Se antaa jälkkää ihan kaikesta!” toinen karjaisi.

”Kuten...?” ihmettelin hieman ja revin taas kynsinauhoja.

”Tota...” Tom yskäisi ja katsoi lattiaan purren huulta. ”Mä... kerron joskus toiste.” Mä kohotin kulmiani ja nyökkäsin. Mitä ihmettä?

”Hei, liikkatunti loppuu näillä minuuteilla”, Tom virnisti ja katsoi kelloa. ”Kaikki menee pukkareihin.”

”Aha?”

”Mennääs tsekkaa luokan neidit”, rastatukkainen virnuili ja veti mut perässään kohti liikuntasalin pukuhuoneita. Mua inhotti jo ajatus, en mä ollut koskaan ollut oikein tyttöihin päin. Ei sitä kyllä kukaan tiennyt mun itseni lisäksi.

Tom veti mut mukanaan kaappiin, jossa säilytettiin jotain turhaa roinaa. Kukaan ei kuulemma ikinä katsonut sinne, joten se oli turvallinen paikka. Kun pukuhuone alkoi täyttyä tytöistä, mun oloni muuttui hirveän saastaiseksi. Vaikka olin aina ollut kapinallinen, mä en kuitenkaan harrastanut tirkistelyä. Vilkaisin Tomia, joka koitti kurkkia ovenraosta.

”Woah”, se henkäisi onnellisen kuuloisena. Mun uteliaisuuteni kuitenkin heräsi, joten katsoin myös nopeasti.

”Ei uskois ulospäin että Noralla on tollaset melonit”, Tom huokaisi tyytyväisenä ja jatkoi kurkkimista. Mä irvistin ja painoin pään polviin.

”... Ja mikähän sua vaivaa, hei? Jätkä come on, tää voi olla tolla naamalla ja meikin määrällä vika kerta ku tuut näkeen naista, joten nyt katsetta tähän suuntaan.”

Mua oksetti. Onneksi pukuhuone tyhjeni lähes yhtä nopeasti kuin oli täyttynytkin, ja meidän piti enää odottaa, että opettaja häipyisi tarkistuskierrokseltaan.

”Tom, ihan totta, miks me ees tultiin... Me jäädään varmasti kiinni”, mä valitin onnettomana. Tom naurahti hiljaa ja pudisti päätään.

”Kukaan oo ikinä jääny kiinni tästä!” se sanoi ja hymyili tyytyväisesti. ”Nyt se eukko häipy, mennään.”

Miten väärässä Tom olikaan ollut? Sen tasapaino horjahti, kun se yritti saada kaapin ovea auki, ja me molemmat lennettiin naamallemme lattialle kovan ryminän kera. Opettajan askeleet lähestyivät juoksuvauhtia.

”Voi vitun vitun vittu”, Tom ähkäisi nousten pystyyn ja veti mutkin mukanaan. ”Valmiina juoksemaan, seuraa mua.”

”Mitä ihmettä!?” kuului ovelta. Tyttöjen liikunnanopettaja tuijotti meitä erittäin vihaisesti ja valmiina varmaankin hirttämään. ”Tästähän napsahti sitten jälki-istunto ja soitto kotiin. Mitkäs poikien nimet on?”

”Ime munaa”, Tom virnisti, nappasi mua kädestä ja lähti juoksemaan. Mä koitin parhaani mukaan pysytellä sen tahdissa, vaikken ollut kovin nopea. Opettaja seurasi meitä karjuen. Miksi mä olinkaan lähtenyt tähän mukaan...

”Mennään mun vakituiseen piilopaikkaan”, rastapää hihkaisi ja veti mut perässään siivouskomeroon. Se sulki oven, kiipesi laatikkopinon päälle ja alkoi töniä kattolaattaa pois.

”Ootko sä varma tästä?” kysyin purren huultani hermostuneena. Tom nyökkäsi, siirsi laatan tieltä, otti käsillä uudesta aukosta kiinni ja ponnisti ylös. Se sujahti nopeasti ja sulavasti katonrajaan, työnsi päänsä ja kätensä ulos ja kehotti mua tulemaan perässä. Mua pelotti, mutta en halunnut opettajan raivoja päälleni, joten seurasin toisen esimerkkiä ja hetkessä me jo työnnettiinkin laattaa kiinni ylhäältä päin.

”Normipiilo”, Tom hymyili. ”Faija opetti tän mulle jo kun olin ekalla ja se oli vielä opettajana täällä.”

”Siistiä”, nyökkäsin hyväksyvästi. ”Mut kauanko me joudutaan olemaan täällä?”

”Ei tosiaan mitään hajua. Just niin kauan kun toi haukka etsii meitä...” Eli koko ysiluokka, ihanaa?

”Mut älä pelkää, meidän koulussa on yleiseks tavaks tullu että jos sä teet jotain tänään, sä et oo tehny sitä enää huomenna. Yleensä. Ei se aina toimi...” Tom näytti ahdistuneelta, samalta kuin aikaisemmin kertoessaan meidän luokanvalvojasta. Mun kiinnostus heräsi koko ajan enemmän, mutten kehdannut kysyä.

”Okei”, tyydyin vastaamaan.

”No mutta hei, nyt meillä on aikaa tutustua!” se virnisti. ”Sä olit siis Bill Kaulitz?”

”Jep”, hymähdin. ”Ja sä Tom...?”

”Trümper”, lippispäinen virnisti ja keikautti huulikoruaan.

”Okei”, hymyilin. ”Ja tota... sori, jos se on jotenkin mun syy että jouduit opastaan mua...”

”Paskat!” Tom nauroi.

”Aattelin vaan että jos sulla on kavereita odottaas tai jotaki...”

”No jaa... Onhan niitä. Mut ihan sama.”

Me lojuttiin katon rajassa huomaamattamme lähes koko päivä keskustellen kaikesta tavallisesta. Tom ei vaikuttanut ollenkaan samanlaiselta, kuin muut meidän luokan jätkät. Päinvastoin, jopa ihan hyvältä tyypiltä.

”Bill hei”, se herätti mut ajatuksista. Mä mumisin jotakin kuuntelun merkiksi.

”Sun kannattaa sit varoa, täs koulus on arvojärjestys tosi rankoilla rajoilla varustettuna...” Mä kohotin kulmiani. Tom paransi asentoaan ja alkoi selittää.

”No siis, koko koulun niin kutsuttu kingi on meidän luokalla. Georg... Ja sitten tietysti sen tyttöystävä Kathrin. Ja kaikki niiden miljoona seuraajaa tyttöystävineen. Niille ei parane mennä urputtaan, sen sä varmaan jo arvasit...” toinen selitti. Kuuntelin nyökytellen välissä.

”Eli kaikin puolin tää koulu on yks vitun iso klisee”, totesin ja Tom naurahti.

”Nimenomaan. Ihan ku jossain paskassa kasarileffassa. Tyyliin Grease. Ilman niitä järkyttäviä fledoja ja kledjuja.”

Mä purskahdin nauruun.

”Näin!” nauroin ja sain Tominkin virnuilemaan.

”Miten pahasti voi feilata ekan koulupäivänsä?” naurahdin Tomille, kun se saattoi mua bussipysäkille koulun loputtua.

”Jaa-a”, se hymyili. ”Mut hei, mun täytyy lähteä tai faija hirttää. Nähään varmaan huomenna?”

”Nähään”, lupasin hymyillen ja katsoin, kuinka rastapäinen heilautti kättään, käännähti kannoillaan ja lähti talsimaan katua pitkin toiseen suuntaan. Mä kaivoin bussikortin taskusta ja menin pysäkille odottamaan. Bussi tuli melkein heti, maksoin matkani ja rojahdin takaosaan ikkunapaikalle heittäen laukun viereeni. Hymy pysytteli mun huulilla koko matkan kotiin saakka. Valkoisen kerrostalon kohdalla mä poistuin bussista ja laahustin meidän kämpän ovelle ja avasin sen.

”Mooi”, huudahdin paiskaten oven kiinni.

”Bill!” mutsin ääni kuului olohuoneesta. Mä kävin heittämässä laukkuni huoneeseeni riisuttuani ensin kengät ja takin yltäni.

”Tuuppa tänne”, ääni kehotti ja tein työtä käskettyä. Mutsi pyysi mua istumaan sohvalle, jonka tehtyäni kohotin kulmiani kysyvästi.

”Bill...” se alotti. ”Haluatko sä selittää jotain?”

”... Ja mitähän?” kysyin ihmetellen.

”Miksi ihmeessä sulla on poissaolot kaikille tunneille lukuunottamatta ensimmäistä ja liikuntatunteja, joihin oli vapautus!?”

Mä hymyilin viattomasti.

”Pitkä juttu, äiti, pitkä juttu.”