Bill PoV

Mun silmiä poltteli, kasvoihin sattui ja joka paikkaa särki. En pystyny katsomaan Tomiin päinkään. Mun sydän oli pirstoutunu pieniks sirpaleiks mun sisään. Mä en ollut koskaan, koskaan kokenut tälläistä kohtelua. Mä olin helvetin loukkaantunut ja vihainen. Ja mä inhosin Tomia. Inhosin sitä niin paljon, ettei mikään vetänyt vertoja sille.
"Bill..." kuulin toisen äänen ja huomasin silmäkulmastani, kuinka käsi lähestyi mua. Mä päästin suustani ainoastaan vihaisen sähähdyksen ja astuin askeleen kauemmas. Tein nopean päätöksen lähtemisestä, ennen kuin toinen ehtisi pyydellä mua jäämään. Ei se siinä kyllä onnistuisi, ei sen puoleen.
"Bill kiltti, puhu mulle", Tom aneli. Mä poimin välinpitämättömästi vaatteeni lattialta pidätellen kyyneliä. Annoin toisen katsella, kun puin vikkelästi päälleni ja astuin ovea kohti lähteäkseni. Rastapää vain jatkoi mun nimeni hokemista anellen surkeasti. Tunsin kyynelten puskevan taas mun silmiin, mutta mä en itkisi enää ton kusipään takia. En enää koskaan.
Asetin käteni ovenkahvalle ja repäisin oven auki. Liikuin puolijuoksua kohti eteistä, ja tunsin kohta käden ottavan ranteestani kiinni.
"Älä mee", Tom pyysi. "Mä... mä en tarkoittanu..." Repäisin kuitenkin käteni vapaaksi ja parissa sekunnissa olin poistunut rakennuksesta. Luultavasti ikuisiksi ajoiksi.

Tomin koti oli ihan kaupungin toisella puolella, ja mä en tuntenut niitä kujia siellä päin. Miksi mä olin lähtenyt yksin, keskellä yötä sinne? Mulla ei ollut hajuakaan, keitä siellä liikkui, ja millä aikeilla. Pelko alkoi valloittaa mun mieltäni, mutta jatkoin ympäriinsä astelua rivakasti. Halusin kotiin, turvaan. Mun kännykkä oli sammunut akunpuutteesta, enkä nähnyt eteeni. Mitä mä tekisin, jos joku hyökkäis mun kimppuun? Kuolisin?
Vilkaisin rannekelloani, joka näytti viittä vaille kahta. Koitin parhaani mukaan suunnistaa kohti katulamppujen loistetta, mutta joka kerta juutuin umpikujaan. Mua alkoi yskittää yön kylmyys, joka tunkeutui mun kurkkuuni yrittäen tuhota sitä. Okei, eli kohta kiljuminenkin olisi poissa pelistä, jos joku päättäis napata mut nyrkkeilysäkikseen? Ei hyvä. Koitin epätoivoisesti etsiä reittiä tuttuihin maisemiin ja samalla muistelin itsepuolustusliikkeitä, joita isä oli mulle joskus opettanut. Kauan sitten. Kun mä olin ollut... ehkä kuusivuotias. No jaa, en mä niitä muistanut. Ehkä mä selviäisin ilmankin. Kujat oli tyhjiä ja hiljaisia. Ehkä just siks siel oli niin pelottavaa.

Olin ihan varma, että pääsisin kohta ulos. Katulamput loisti ihan vähän matkan päässä, ja astelin parhaani mukaan niitä kohti yrittäen ajatella vain kotiin pääsyä. Kyyneleet kuitenkin puski silmiin, koska mua suututti ja pelotti samaan aikaan. Tom alkoi taas palata mieleen ja inho kerääntyä. Mun ajatus kuitenkin katkes, kun vastaan tuli taas umpikuja. Eikun takasin.
"Mitäs tollanen tyttö tähän aikaan täällä tekee?" mä kuulin vieraan äänen takaani. Käännyin hitaasti ja näin nopeasti lähestyvän nuorehkon miehen. Se pysähtyi noin puolentoista metrin päähän musta ihmetellen.
"Sä olet... poika?" se ähkäisi. Mä purin huultani, nyökkäsin ja otin askeleen sivulle kävelläkseni miehen ohi. Mutta se menikin mun eteeni.
"Et nyt mene minnekkään, ei mitään kiirettä..." se virnisti ja asteli lähemmäs. Mä peräännyin vaistomaisesti, ja kohta jääkylmä seinä tulikin vastaan. Voi paska. Mies astui aivan mun eteen katsellen mua ilkeästi. Mä tuijotin sitä peloissani. Mitä mä nyt tekisin?
"Tiedätkös... Täällä päin ei tuollaisia hinttejä hyväksytä. Tietoinen asiasta?" toinen kähähti aivan mun kasvojen edessä. Se haisi alkoholilta.
"Olen... Mä vaan eksyin..." yritin sanoa, mutta mun kurkku tuntui menneen kuolioon. Sanat kuulostivat liian hiljaisilta. Aivan liian hiljaisilta.
"Niin varmaan eksyitkin... Mutta tiedätkös, tyttöseni, mulla on vähän sellanen fiilis että pieni kipu tekis sulle ihan hyvää", mies sanoi hymyillen ilkeästi. Mä lamaannuin aivan totaalisesti, ja yritin huutaa; sanaakaan ei tullut. 'Auttakaa!' mä anoin mielessäni. Mies astui vähän taaksepäin ja irvisti. Eikä hetkeäkään, kun mä tunsin kovan nyrkin kasvoillani. Kuului ilkeä rusahdus ja mä tunsin kasvoilleni valuvan jotain lämmintä. Vein käden automaattisesti kasvoilleni ja nostin sitten silmieni eteen. Verta ilmeisesti valui ihan kiitettävästi. Toinen isku osui mun mahaan, ja keuhkot tyhjeni. Kolmatta lyöntiä ei tullut, mutta vahva käsi tarttui mun mustiin hiuksiin ja piti tiukasti kiinni, ja mua sattui.
"Mä toki voisin hakata sut vaikka hengiltä, jos mä haluisin", mies virnisti. "Mutta en taida, mä tiedän kuka sä olet ja tiedän mitkä ois seuraukset." Irvistin ja toinen veti mua hiuksista. Mua sattui jo valmiiksi, miksi mulle tapahtui vielä tälläistä?
Seuraavat lyönnit alkoi saada mua jo epätoivoiseksi. Kipua riitti, ihan tarpeeksi koko loppuelämäksi. Juuri, kun mies kohotti nyrkkinsä luultavasti saadakseen multa tajun kankaalle, näin jonkun liikkuvan kauempana. 'Tom... Auta', mä ajattelin vaistomaisesti. Samalla hetkellä mä sain voimia huutaa. Huusin niin lujaa, kuin kurkusta lähti - ja mä sain sen kauempana liikkuvan tyypin kuulemaan. Se käännähti meidän suuntaan ja lähti juoksemaan. Jos mä pelastuisin sittenkin.
"Päästä irti siitä!" meitä kohti juokseva hahmo karjaisi. Musta kiinni pitelevä mies astui askeleen kauemmas. Se ei kuitenkaan irroittanut otettaan mun hiuksista, vaan jouduin astumaan mukana. Hahmo saapui viimein parin metrin päähän meistä. Se oli poika, jolla oli lyhyehköt vaaleat hiukset, ja se näytti aika nuorelta, ehkä mun ikäiseltä.
"Irrota ottees ja painu vittuun", se ärähti katsoen mun edessä seisovaa miestä. Mies vaan nauroi.
"Ja tollanen pentuko mulle jotain mahtaa?"
Se taisi kuitenkin olla virhe, sillä vaaleatukkainen poika loikkasi pari askelta lähemmäs ja iski miestä pitelemällään lasipullolla. Ote musta irtosi ja toinen kaatui maahan pyörtyneenä.

Kävelin nopeasti kauemmas miehestä, mutta toisen pojan käsi tarttui mun ranteeseen. Käännyin säikähtäneenä toista kohti.
"Rauhotu..." se sanoi ystävällisesti. Mä en riuhtonut itseäni irti.
"Kiitos", sanoin hengästyneenä. Muistin verta vuotavan nenäni ja pyyhkäisin vaistomaisesti hihalla kasvojani.
"Ei mitään", toinen hymyili. "Ootko sä okei?" Pyöritin päätäni ja tunsin silmieni kostuvan. Ei, mä en ollut okei.
"Anteeks tyhmä kysymys, mutta... Oletko sä Bill?" vaaleatukkainen kysyi suuret silmät mua katsellen.
"Olen", vastasin ihmeissäni; mistä se tiesi mun nimen?
"Sä vaan... tunnetko sä Tomin?" se kysyi taas. Nyökkäsin, vaikka se oli helvetin vaikeaa. Pojan kasvot kirkastu.
"Mä oon kuullu susta paljon", poika virnisti. "Mä oon Adrian, vaikka et sä sitä tietoa varmaan tuu tartteen. Mä oon Tomin parhaita ystäviä", se kertoi.
"Okei", yritin hymyillä, mutta se taisi olla lähempänä irvistystä. "Hauska tutustua..."
"Saanks kysyy mitä sä täällä teet? Eiks sun pitäs --"
"Ei!" mä huudahdin. "Mä haluan kotiin..." nyyhkäisin. Toinen katsoi mua ihmetellen. Samassa mun silmät sumeni kyynelistä ja lohduton itku alkoi. Painoin kasvot käsiini ja itkin kuin pieni lapsi menetettyään tikkarinsa. Adrian epäröi hetken mutta kietoi sitten kätensä mun ympärille.
"Mitä sulle on tehty?"
Vastausta se ei saanut. Mä vain itkin.

Adrian autto mut pois sieltä. Kiitin sitä sydämeni pohjasta, minkä itkultani kykenin. Se oli yrittänyt tentata multa, miks itkin, ja mitä mulle oli tapahtunut, mutta en kertonut. Tuska oli liian rankka jaettavaksi. Mä etenin hitaasti mutta varmasti kohti kotiani, joka sijaitsi kadun päässä. Toivoin hartaasti, ettei kukaan mun perheestä tulis vastaan - olin itkenyt, mun kasvot oli mustelmilla ja veriset. Edustin aivan vitusti. Väliäkös tolla, ei kukaan mua nähnyt, ja vaikka näkiskin, en mä välittänyt. Halusin nukkumaan.
Saapuessani viimein kotiovelle mä avasin sen, astelin sisään ja lähdin suuntaamaan kohti portaita. Äiti käveli mua vastaan juuri ennen portaita ja katsoi mua erittäin hämmentyneenä ja säikähtäen.
"Bill, mitä IHMETTÄ sulle on tapahtunut?" se rääkäisi. Mä kohdistin katseeni siihen ja näytin varmaan todella vihaiselta - siltä musta tuntuikin. Kävelin välinpitämättömästi äidin ohi, ja kun se yritti seurata, tönäisin sen kauemmas purren huultani ja juoksin huoneeseeni. Kaipasin rauhaa ja yksinäisyyttä. Enkä mä enää ikinä halunnut nähdä ketään. Mun sydän oli palasina ja muhun sattui. Millään muulla ei ollut väliä. Enää koskaan. Paiskasin oven kiinni ja napsautin sen lukkoon. Revin takin päältäni ja heitin sen tuolille. Ja silloin mä räjähdin. Kokonaan.
Mun käteen osui vesilasi, joka oli lojunut pöydällä. Se lensi helvetin nopeasti seinään huudon saattelemana, ja hajosi miljooniksi sirpaleiksi hetkessä. Kyyneleet alko valua mun kasvoja pitkin, ja jokainen esine, jonka käsiini sain, lensi todella nopeasti seinään. Kirjoja, levyjä, koruja, koristeita, jopa yksi kynsilakkapullo.
"Bill, mitä sä riehut?" äiti huuteli oven takaa. Mä paiskasin herätyskellon ovea päin.
"Anna mun olla, jätä mut rauhaan!" huusin itkien. Riuhtaisin yhdellä käden liikkeellä jopa mun koko mittavan levyhyllyn tyhjäksi.

Lopulta mä heittäydyin sängylleni. Mä olin sisäisesti palasina, täysin tuhottu. Eikä mikään voisi parantaa mua enää koskaan täysin. Kyyneleet valui edelleen mun poskia pitken, ja lopulta mä annoin tuskan tuudittaa mut uneen.
Mun jäljellä oleviin sydämen palasiin oli jäänyt pysyvät jäljet, eikä edes aika korjaisi niitä umpeen. Tunsin, kuinka palaset alkoivat hitaasti palailla takaisin paikalleen, ja kuinka joku ompeli niitä kiinni toisiinsa. Yksi pala kuitenkin jäi puuttumaan - Tom.


Tom PoV

Billin lähdöstä oli jo tunti. Mä istuin keittiön pöydän ääressä kasvot painettuina käsiin ja itkin lohduttomasti. Mä olin tehnyt suurimman virheeni koskaan, enkä vois koskaan korjata sitä. Mun täytyisi mennä pyytämään anteeksi, vaikka se ei tulisi hyödyttämään mitään. Bill oli vihainen ja loukkaantunut, ja syy oli helvetin hyvä. Mä olin kuitenkin... ottanut sen väkisin. Koskaan musta ei ollut tuntunut niin pahalta. Eikä asiaa helpottanut se, että oli meidän kummankin syntymäpäivä - se vain pahensi kaikkea. Miten mä olin voinut olla niin vitun tyhmä? Kyyneleet valui pitkin mun kasvoja. Musta tuntui, että pitäisi mennä varmistamaan, ettei Bill ollut eksynyt.
Samalla hetkellä ovikello soi. Mä nostin päätäni kummastellen, pyyhin kyyneleet käsivarteen ja raahustin avaamaan. Kuka siellä tähän aikaan olisi? Työnsin oven auki ja näin Adrianin seisovan mun edessä.
"Tom, mitä vittua täällä on tapahtunut?" se kysyi närkästyneenä ja käännellen päätään. Mä en ymmärtänyt, mistä se puhui. "Mä löysin Billin harhailemassa tuolla ja pelastin sen joltain tyypiltä, joka oli veren määrästä päätellen lyöny sitä." Mun sydän heitti voltin ja kyyneleet alko taas valua kasvoja pitkin.
"Mä... Mä... Bill... Ei..." mongersin ja purskahdin uudestaan itkuun.
"Mitä vittua?" Adrian ähkäisi. "Teitkö sä sille jotain?" Nyökkäsin vaivalloisesti ja jatkoin vollottamista. Mulla ei ollut hajuakaan Billin kunnosta ja mua pelotti.
"Lopeta nyt hyvä mies toi parkuminen... Mä en tiedä mitä täällä on tapahtunut, mutta mä opastin Billin pois täältä ja kun mainitsin sut, se alko itkeä. Riitelittekö te?"
"Ei oikeestaan", mä mumisin pyyhkien kasvojani. "Se vaan... Mä olin kännissä ja sekasin ja mä... Ja sit se lähti."
"Mitä sä teit sille?!" Adrian rääkäisi. Olinko mä oikeasti niin helposti luettavissa?
"Mä en halua puhua siitä..." parkaisin. "Mun täytyy mennä... Pyytämään anteeksi..." Adrian työnsi mut sisemmälle ja ohjasi mut makuuhuoneeseen.
"Sä et mene minnekkään nyt. Nuku aamuun asti ja katsotaan sitten uudestaan. Mä jään tänne vahtimaan sua", se ärähteli ja istui tuolille. Mä en jaksanut vastustella sitä, vaan heittäydyin selälleni ja nukahdin itkuuni.

Auringon kirkkaat säteet tunkeutuivat ikkunan läpi mun huoneeseen ja häikäisivät. Avasin kipeät silmäni haukotellen ja huomasin Adrianin, joka selaili hajamielisesti jotain lehteä. Sitten se käänsi katseensa muhun ja hymyili.
"Huomenta, heräsit sitten", se naurahti katsoen kelloa, joka näytti yhtätoista. Mä nyökkäsin.
"Joo... Sä voit mennä, mä pärjään kyllä", mumisin, nousin ylös ja lähdin laahautumaan vessaa kohti. Huuhtelin kasvoni jääkylmällä vedellä poistaakseni punoituksen. Mun silmät oli aivan turvoksissa ja koko kroppaa särki. Ja sitten mulle tuli mieleen Bill.
"Voi vittu... Mun on pakko mennä..." mutisin itsekseni ja tungin avaimet ja kännykän taskuun. Adrian oli just häipynyt ovesta, ja mä lähdinkin sen perässä, vaikkakin omaan suuntaani. Mun täytyi mennä katsomaan Billiä. Tunsin sen velvollisuudeks tässä kohtaa. Vaikka se varmaan korkeintaan huutas mulle. Mutta mun täytyi varmistaa että se oli kunnossa ja turvassa. Mä todella taisin rakastaa sitä jätkää. Ja kaduin tekojani enemmän kuin mitään. Kunpa aikaa voisi kääntää takaisin, ja voisin tehdä kaiken toisin. Mutta mennyt oli mennyttä ja virheet tehtyjä, eikä niitä voinut enää pyyhkiä pois. Täytyi vain kerätä rohkeutensa ja sanoa maailman vaikein sana - anteeksi.

Kävelymatka Billin talolle ei kestänyt pitkään. Siinä se talo taas seisoi mun edessäni - yhtä loisteliaana ja upeana kuin ensi kerran kun mä sen näin. Tällä kertaa mä en kuitenkaan kärsimättömästi odottanut sen suurista pariovista astumista, vaan pelkäsin. Mulla ei ollut mitään tietoa, mitä tulisi tapahtumaan. Askeleet vei uhkaavan hitaasti mua kohti ovia, joista olin astellut sisään ja ulos kymmeniä kertoja. Matka vei vain hetken, ja kohta loikin suuren valkoisen talon portaita ylöspäin. Sydän jyskyttäen mä vein kättäni kohti ovenkahvaa ja tartuin siihen. Ihme kyllä jostain helvetin hyvästä syystä ovi aukesi. Ehkä se talo halusi että mä ottaisin turpaani Billiltä?
Astuin varoen sisään loksauttaen oven kiinni perästäni. Toivoin, etten törmäisi Billin perheenjäseniin - olis vitun epäilyttävää, jos ensin oma poika saapuu itkien kotiin yömyöhällä, ja seuraavana aamuna ovesta hoipertelee tämän krapulainen poikaystävä. Katkaisin kuitenkin ajatukseni jatkaakseni matkaa kohti portaikkoa, joka vei sen Vatikaania muistuttavan talon yläkertaan. Pelko ja pakokauhu yrittivät yhdessä saada mun kropan käännähtämään ympäri ja juoksemaan ulos. Mutta luovuttaminen ei kuitenkaan kuulunut mun sanavarastooni, eli jatkoin hidasta mutta varmaa askellusta portaiden suuntaan, ja kohta mä saavuin niiden luo. Jokainen porras vei mua lähemmäs ja lähemmäs Billiä, joka luultavasti lojui huoneessaan. Askeleet muuttuivat hetki hetkeltä raskaammiksi, mutta tahdonvoimalla mä revin itseäni ylöspäin. Eikä aikaakaan, kun seisoin portaiden yläpäässä.

Otin suunnan kohti tuttua ovea, jonka takana mä kohtaisin mustatukan. Pelkästään toisen ajatteleminen meinas saada multa jalat alta, kun ennestäänkin jo kammotti. Muutamien vaivalloisten askelien jälkeen ovi oli kuitenkin mun edessäni ja mä kurotin kohti kahvaa, jolla saisin sen auki. Ovi ei kuitenkaan auennut.
"No voi vitun perse", kiroilin ääneen ja aloin tonkia taskujani, joissa yleensä oli mukana yksi tai useampi kappale maailman hyödyllisimpiä esineitä: hiuspinnejä. Yhden mä onnistuin löytämään ja se riitti. Tungin pinnin avaimenreikään ja tiirikoin lukon hetkessä auki.
"Right..." mutisin ja työnsin oven auki. Ja samalla hetkellä mun naama venähti ja pahasti.
Aina niin siisti ja järjestelty huone oli tainnut joutua atomipommin kohteeksi. Melkein kaikki tavarat lojuivat lattialla, osa jopa rikkinäisenä. Seinässä oli muutama lommo ja juomalasi oli hajonnut tuhansiksi pirstaleiksi. Mä aloin ymmärtää, miten raivoissaan Bill oikeastaan oli. Miksi, miksi mä olin lähtenyt tänne?

Pudistelin päätäni ja heräsin takaisin siihen maailmaan, jossa mä olin tullut vilpittömästi pahoillani vain pyytämään anteeksi. Astuin huoneeseen sulkien oven ja siirsin katseeni sängyllä makaavaan poikaan. Mustat hiukset kehystivät päätä kuin auringonsäteet, meikit olivat hieroutuneet kyynelistä kosteisiin lakanoihin ja pojan kasvoilla oli verta.
"Bill..." parahdin ja harppasin parilla askeleella sängyn viereen. Miten mä olin voinut satuttaa jotain niin kaunista ja herkästi hajoavaa? Istuin varovasti vuoteen viereen sijoitetulle nojatuolille ja pyyhkäisin nopeasti vetistyneitä silmiäni. Mun käsi hakeutui kohti Billiä, joka nukkui edelleen rauhallisesti. Silitin toisen tummaa tukkaa hellästi ja pidättelin itkua.
"Bill... Mä oon niin pahoillani..." nyyhkäisin. "Tää on mun syytäni kaikki... Sä et tiedä, miten paljon mä haluaisin palata ajassa takaisin. Mutta se ei vaan oo mahdollista... Voitko sä koskaan antaa anteeks?" selitin kyyneleet silmissä toiselle. Mua väsytti järjettömästi, mutta en voinut nukahtaa nyt. Jäin tarkkailemaan Billiä hiljaa ja silitellen edelleen tämän hiuksia.
Hymy kävi toisen kasvoilla kevyesti ja lahjoitti mulle toivonkipinän, jonka mä sijoitin sydämeeni.


Bill PoV

Olin nukkunut olosuhteisiin nähden helvetin kauan, ehkä seitsemän tuntia. Silti mua väsytti ja olo oli aivan hirveä. Raottelin silmiäni ja ikkunasta sisään tunkeva auringonvalo sokaisi mut hetkellisesti. Nousin hitaasti ja haukotellen istumaan koittaen muistella, miksi mun oloni oli niin kamala. Muistin palatessa mä tajusin miettimisen olleen virhe, koska raivon kyyneleet puskivat mun silmiini.
"Se kusipää..." sähähdin itsekseni. Kiroamiseni keskeytti kuitenkin mun vierestä kuuluva kahahdus, joka säikäytti mut. Mähän olin yksin... Vai olinko sittenkään? Käänsin pääni hitaasti nojatuolia kohti. Näkökenttään osuivat iso, valkoinen paita, liian suuret farkut ja mustan lippiksen alta olkapäille leviävät rastat.

"Bill..." mä kuulin nimeäni kutsuttavan.
"Ei!" huudahdin, tietämättä syytä. "Mä... Mee pois! Häivy mun silmistä!" jatkoin huutamista antamatta toiselle suunvuoroa.
"Bill, kuuntele mua!" Tom karjaisi. Se pomppasi seisomaan ja katsoi mua. Mä peräännyin sänkyni toiselle laidalle ja purskahdin itkuun. Viha ja pelko saivat mut hiljaiseksi.
"Mä... tulin pyytämään vaan anteeks... Mä kadun tekojani, kadun niitä niin paljon, että olisin valmis tappamaan jonkun saadakseni sun anteeksiantos! Bill rakas, mä en tarkoittanut... satuttaa sua... Anna anteeks..." toinen lausui kyyneleet valuen pitkin poskia. Mä en kuitenkaan heltynyt ja loikannut sen kaulaan, vaan tuijotin antaen polttelevan vihan tunteen keräytyä isoksi, räjähdysherkäksi pommiksi sisääni. Silmiä kirvelsi.
"Luuletko sä tosissas mun antavan anteeks sellasen jälkeen?!" kysyin puoliksi huutaen. Koitin samalla haparoida jotain kovaa esinettä käsiini. "Mä suoraan sanottuna vihaan sua! Inhoan niin paljon, etten halua enää koskaan nähdä sua!" karjuin ja viskasin käteen osuneen kännykän kohti Tomia. Puhelin osui kuitenkin vain kolahtaen seinään ja halkesin kahtia.

"Bill, anna mun se..." Tom vaikeroi.
"En totta vitussa anna sun itkeä valheitas. Ole hyvä ja poistu, ennen kuin mä suutun", ärähdin koittaen rauhoittua. Rastapää otti pienen askeleen ovea kohti.
"Mut... Mä rakastan sua, enemmän kuin mitään, enkä mä tahdo menettää sua!" se selitti kyyneleet silmissä. Katsoin sitä hetken hiljaa.
"Eiks veljessuhteet oo aika pysyviä?" kähähdin. Tomin silmät laajeni.
"Mitä sä hourit?!"
"Sä kuulit ihan oikein..."
"Mut... Ei voi..." se änkytti. Mä tyydyin tuhahtamaan ja kävelin työpöytäni luo. Nappasin tulostimen vierestä muutaman paperin, joilla olin valmistautunut selittämään asiaa. Mulla oli tapana varautua etukäteen kaikkeen.
Työnsin paperit Tomille, joka alkoi tutkia niitä nopeasti. Sen suusta tuli vain epämääräistä änkytystä.
"Mut... Sä... Mä..." se yritti ähistä ja alkoi kohta itkeä. Mä vain irvistin.
"Sä oot ihan vitun sokea... Oisit saanu ite selville jo aikaa sitten, jos oisit vaan jaksanu vaivautua. Pidä ne paperit ja häivy", sanoin välinpitämättömästi.
"Bill... Sä... Ethän sä... jätä mua..." Tom haukkoi henkeä ja aneli.

"Eikö se nyt tullut jo aika vitun selväks?" kysyin tuhahdellen. Tom pyöritti päätään itkien.
"Ei... Ei..."
"Sanotaan nyt sitten vittu niin suoraan että idioottikin ymmärtää: mä jätän sut, Tom Kaulitz! Häivy!" huusin ja mun rauhallisuuteni petti. Purskahdin lohduttomaan itkuun kaatuen sängylleni. Kuulin vain oven aukeavan ja kolahtavan sitten kiinni.

Hyvästi.