Tom PoV

Sen kerran kun onnistuin hommaamaan jostain spraymaalia ja tekemään taideteokseni valmiiksi, kytät lähtee perään. Samaa paskaa joka saatanan kerta. Miksei ne koskaan voinut antaa mun olla? Mitä vaan teinkään, heti kytät vahtimassa. Mä en voinut edes röökillä käydä ilman että ne kyyläs mua. Olin jo pariin kertaan haistattanut niille vitut, mutta ihan kuin se mitään hyödyttäs. Paskaa kaikki. Ylipäätään mun elämälläni ei ollut mitään merkitystä. Tein graffiteja, poltin tupakkaa, join itteni känniin ja joskus saatoin jopa nukkua. Oli mulla vanhemmat ja pikkusiskokin, mutta niiden luona en tykänny yhtään olla, koska ne vaan nalkutti. Mä olin tavallaan katulapsi. Olin koko ikäni hengaillu kaduilla huumekauppiaiden ja varkaiden seassa.

"Tom hei, mitä sä taas norkoot siel, tänne, helvetti sentään!" karjuttiin mun takaani. Olin päättänyt pitää tupakkatauon kerrankin kielletyllä alueella, ja taas ne halusi mut takaisin toiselle puolelle. Tää osa Berliiniä oli selkeesti jaettu kahteen ihmisryhmään: me ja ne. Me oltiin se köyhä puoli, meidän talot oli ränsistyneitä paskoja ja meitä oli valtaosa koko kaupunginosan väestöstä. Ne taas oli vitun rikkaita, niiden talot oli ihme porvarilinnoja ja niitä oli vaan kourallinen. Mutta ne oli paljon kauniimpia ja menestyneempiä kuin me. Tumpattuani röökini käännyin ja lähdin takaisin sinne, mihin kuuluin. Adrian piti huolen siitä, etten pääsisi iskemään niitä.

Mulla oli aika huono maine kummallakin puolella kaupunkia. Kaikki ties mun toimintamallin: kutsun jonkun muijan katsomaan mun graffiteja, houkuttelen sen johonkin syrjäkujalle ja painan sitä. Lopulta jätän sen muijan väärälle puolelle kaupunkia, josta se joutuu suunnistamaan kotiinsa, ja kaikki mulkoilevat sitä. Näin oon taas tyydyttänyt haluni ja saanut vielä nauraa sille orvolle muijalle. Se oli hauskaa. Tein kyllä kaikkea normaalimpaakin, esimerkiksi opastin väärälle puolelle eksyneet takaisin, jos ne harhailivat kujilla. Yleensä vain miehet kuitenkin päätyivät suoraa reittiä takaisin...

"Tom ihan oikeesti, sun täytyy jätkä ymmärtää ettet sä voi mennä iskemään noita", Adrian paasasi ja ravisteli mua olkapäästä. "Vittu kun jotkut kytät sais sut kiinni, oisit niin saatanan kuollut."

"No ei helvetissä, kai mä nyt sen tiedän!" karjaisin ja tönäisin toisen pois. Adrian oli niin saatanan hintti, sellanen perusblondi, jolla oli litra geeliä päässään. Se oli kyl ihan okei, parempaa kaveria ei löytynyt jos kaipasit huolenpitoa. Mutta mä en sitä kaivannut, ja tavallaan hengasin sen kanssa vaan säälistä. Olin varmaan kaupungin ainoa ihminen, jonka kanssa se uskalsi olla. Muut samanikäset oli joko jotain huoria tai huumeidenkäyttäjiä. Edes mä en halunnut mennä niiden lähelle.

Mä olin kestänyt koko pienen ikäni vähän kaikkea. Olin vasta 17, mutta olin silti kokenut kaikkea perheväkivallasta poliisien takaa-ajoon. Mä en käsittänyt miten Nora enää viitsi asua meidän vanhempien luona. Tyttöraukka oli 14-vuotias, ja joutui elämään juopon mutsin ja kusipäisen faijan luona. Nora oli silleen kauniskin, jos se ei olis ollu mun sisko, olisin varmaan jo iskenyt sen ja pannut sitä. Olin yrittänyt sanoa sille, että menis ilotaloon töihin niin sais vähän rahaa, tai muuttas mun kanssa kaduille. Kadulla oppi pärjäämään todella nopeasti, jos tunsi oikeat ihmiset. Noin puoli vuotta sitten olin tutustunut yhteen perheeseen, joka asui niiden puolella. Onneksi aivan alueiden rajalla, koska muuten sinne olisi ollut vaikea päästä.

Mary, perheen vanhin tytär, oli alkanut kaveerata mun kanssa silloin. Se oli jo 20, mutta oltiin edelleen kavereita. Mary oli nätti ja rikas, ja anto mulle ruokaa jos en ite sitä saanut hankittua. Muukin perhe oli tuominnut mut hyväksi jätkäksi, joten sain mennä sinne tarpeen vaatiessa vaikka yöksi. Olin monesti haaveillut Marysta, koska olisin mielelläni voinut painaa sitäkin. Ja vaikka sen molempia siskojakin. Eikä sen mutsikaan pahempi ollu.

Bill PoV

Kaupunki oli se ainoa asia mitä mä näin, kun katsoin ulos ikkunastani. Mä rakastin mun huonetta, sitä ikkunaa, kaikkea mun huoneessa. Myös itseäni. Miten mä rakastinkaan kaikkea elämässäni. Asuin aivan keskellä kaupunginosaa, upeassa valkoisessa unelmakartanossa, jossa jokainen nurkka oli upea ja siisti. Mulla oli rahaa enemmän kuin tarvitsin, kasapäin merkkivaatteita, koruja, laukkuja, kenkiä... Mun elämässäni ei ollut virhettäkään. Mä itse olin aivan yhtä virheetön kuin kaikki muukin, ainakin ulkoisesti katsoen. 17-vuotias nuori mies, kuuluisa ja rikas. Tai okei, mun isä oli kuuluisa. Ja mä sen mukana.

Mä olin onnellinen, koska paistattelin päivät pitkät julkisuudessa, kaikki rakastivat ja ihailivat mua. Mulla ei ollut mitään sääntöjä, ja sain tehdä mitä ikinä halusin. Vain yksi asia multa oli kielletty - en saanut missään tapauksessa mennä kaupungin väärälle puolelle. Siellä kuulemma oli vain rikollisia, huoria ja huumeita. Niitä en tarvinnut ollenkaan, joten pysyttelin siellä mihin kuuluin. Keskellä pilvilinnoja - jotka olivat totta.

Ystäviä mulla oli kasoittain, en edes muistanut kaikkien nimiä välillä. Tottakai kaikki tahtoivat olla mun kavereitani, koska se toi paljon etuja elämään. Olinhan rikas ja kuuluisa. Kymmenet tytöt kuolasivat mun perääni. Mä en edes ymmärtänyt, miten just mä olin saanut sen kaiken.

Olin syntynyt tähän maailmaan. Mulle ei ollut koskaan sattunut isompia vastoinkäymisiä. Siksipä olinkin usein todellisuudessa vähän tylsistynyt. Olisi ollut upeaa, jos jotain olisi tapahtunut. Olin jo tottunut elämääni, eikä mikään muuttunut. Joka päivä kaduilla ihmiset tahtoivat nimikirjoituksia ja halusivat jutella, ihastelivat jotakin ulkonäössäni, ja joka päivä luin nimeni lehden kannesta. Bill Kaulitz sitä ja Bill Kaulitz tätä. Se ei ollutkaan lopulta niin hehkeää. Kerroin aina elämästäni tällä tavalla kaikille. Ensin kamalat selitykset sitä, miten oli ihanaa ja upeaa, muttei se sitten oikeasti sitä olekaan. Mutta silti mä rakastin koko elämääni.

Mun perheeseen kuului isä, äiti, ja kaks siskoa, joista toinen oli mua vanhempi, ja toinen nuorempi. Evelyn ja Caitlin oli kumpikin mulle tärkeitä, koska ikäero ei kuitenkaan ollut niin merkittävä tässä tapauksessa. Evelyn oli 15 ja Caitlin jo 21, mutta viihdyimme hyvin yhdessä. Ne oli molemmat naisellisia ja kauniita ja ihania. Rakastin kumpaakin kuin sisaruksia kuuluu.

Käytin aika paljo vaatteita, joita ne oli ostanu huvikseen jostain. Ja siitä ei ollut mitään haittaa, koska mulle oli kehittynyt sitä myötä ihan oma tyyli, jota kukaan ei itseasiassa edes viitsinyt matkia. Okei, ehkä siksi koska aika usein multa kysyttiin olenko mä nainen vai mies - mutta ihan kuin mä olisin voinut tehdä sille mitään, sillä mä halusin käyttää meikkiä ja naisellisia vaatteita ja laittaa itseäni. Ja siihen kaikkien oli tyydyttävä. Mä en hävennyt mitään. Varsinkaan persoonaani.

Mä tiesin että mun menneisyys oli ollut erilainen, en mä aina ollut elänyt täällä. Olin joskus illalla nuorempana kuullut, kun mutsi ja faija oli keskustellu. Ne oli sanonu jotain toisesta puolesta kaupunkia. Ja jotain jostain... pojasta. En ollu siitä ihan varma, koska tää keskustelu oli käyty joskus kaheksan vuotta sitten. Mä tulisin selvittämään menneisyyttäni vielä. Tahdoin tietää kuka mä oikeasti olinkaan ollut.

----------

Tom PoV

Seisoskelin kujan reunalla, nipin napin omalla puolellani. Polttelin tupakkaani kaikessa rauhassa, kun ohitseni lipui musta limusiini. Virnistin sille ja rupesin taas tapani mukaan haaveilemaan. Mustakin ois ollu niin makee istua sellasessa. Jonkun kivan tyypin kanssa. Tyttöystävä, sisko... No, muita vaihtoehtoja ei sitten ollutkaan. Eihän mulla ollut veljeä ja en ainakaan tietääkseni ollut homo. Vilkaisin taakseni, ja huomasin Adrianin kävelemässä mua kohti. Sen vaalee tukka kimalsi jo varmaan kilsan päähän.

"Moro, mitä jätkä?" se huudahti ollessaan parin metrin päässä.

"Mitäs täs", mutisin tumpaten röökini maahan. Siirsin katseeni Adrianista takaisin toiselle puolelle ja jäin katselemaan kaihoten erästä klubia. Siellä oli ilmeisesti taas joku live-ilta meneillään, porukkaa juoksi sisään nimittäin aika nätisti.

"Mistäs sä haaveilet?" Adrian kysäisi ohimennen.

"Näh, kunhan tässä mietin. Kieltämättä tekis mieli mennä tonne kattelee porukkaa", sanoin ja osoitin päälläni katselemaani rakennusta. Jätkä naurahti ja hymähti sitten:

"Vähän sama ongelma. Mut jos rikottaski sääntöi oikee rankal kädel ja mentäs?" se ehdotti. Katoin sitä kohottaen kulmiani ja virnistin.

"Ootsä tosissas?" Sain vastaukseksi nyökkäyksen. "Mut vittu, yleensähän sä oot iha ehdottomasti sitä vastaan."

"Mut Tomppa kato kato, mä kaipaan nyt vähä tekemist. Jote hopi hopi sinne nii", Adrian nauroi ja työnsi mua kohti toista puolta.

Me päästiin harvinaisen helposti sisään. Vedettii vaa kunno ganstajoujou-ilmeet päälle ni ei ne ees kysyny papereita. Olin ollu oikeessa, siel oli se live-ilta meneillää. Sil hetkel just joku ruma neekerimuija tyylii hiero tissejää jonku äijän naamaan. En ollu varmaan ikinä nähny sellasia meloneita, suoraan sanottuna. Jos sielt tulis koht jotai laadukkaampaa. Adrian suuntas jo baaritiskiä kohti ja veti mua hihasta mukaan. Tilattiin sitten jotkut randomit ja alettiin juoda. Kyttäsin koko ajan lavalle, koska haluisin oikeesti nähdä jotain laadukkaampaa tänä iltana. Jos ei muuta ni sit vaik joku yli-ihku inisevä pissis, silt vois sentää saada.

Kohta se heruttava muija lopetti ja juontaja tuli selittämään jotain illan esiintyjistä, mutta mun ajatukset oli jossain ihan muualla.

Bill PoV

Kurkkasin verhon takaa kiroten isääni maanrakoon. Se oli mennyt kehumaan mua yhdelle pikkupomolle täs kaupungissa, ja nyt joutusin vetämään pari biisiä täpötäyden klubin edessä. Niin, mä rakastin laulamista. Yleensä lähinnä yksin, koska mun itsetunto oli siinä asiassa aika matalalla. Kaikki aina sano et mun pitäs tehdä demo, mut ite en ollu viel niin luottavainen itseeni. Olin mä pari biisiä sanoittanut, ja saanut apua sävellykseen kaveriltani Emilyltä. Se soitti pianoa ihan älyttömän hyvin, ja oli luvannut onneksi tulla säestämäänkin tänään. Emily istuskeli nurkassa nojatuolilla juoden vadelmasiideriä. Sen vaaleat hiukset kimalteli hämärässä valossa kauniisti. Hymyilin itsekseni, ja kävelin vielä kerran kokovartalopeilin eteen. Tarkistin jostain syystä asuni koko ajan. Mua jännitti älyttömästi.

Kohta sen illan juontajaksi päätynyt jätkä kuulutti meidät. Henkäisin syvään ja Emily käveli viereeni.

"Se on menoa nyt. Onnea", se sanoi, hymyili ja halasi mua tiukasti. Sitten se astui lavalle hiljaisuuden vallitessa. Kuulin, kun Emily istui pianon ääreen ja otti hyvän asennon siinä. Puristin kädessäni olevaa mikrofonia, purin alahuultani ja näytin Emilylle merkin aloittaa. Se soitti lyhyen alkusoiton ja sitten mä astuin kehiin aloittaen biisin.

Ich halt mich wach für dich

Wir schaffens nicht beide du weisst es nicht

Ich geb mich jetzt für dich auf

Mein letzter Wille hilft dir raus

bevor das Meer unter mir zerbricht

Ich glaub an dich

Du wirst für mich immer heilig sein

Ich sterb für unsere Unsterblichkeit

Meine Hand von Anfang an über dir

Ich glaub an dich

Du wirst für mich immer heilig sein

Kertosäkeen loppuessa aloin tuntea oloni luontevaksi, enkä enää väkisin yrittänyt liikuskella ympäriinsä, vaan päädyin istumaan lavan reunalle hymyillen. Katselin yleisöä varovasti, kunnes silmiini osuivat yhdet kasvot. Näin jo kaukaa niiden omistajan olevan poika. Se katsoi mua kiinnostuneen näköisenä - ja miettiväisenä. Sillä oli lippis ja isot vaatteet, ja sitten sen huulessa kimmelsi jotain hopeista. Se oli ehkä noin mun kokonen ja ikänen, ja vaikutti ensi näkemällä siistiltä ja fiksulta ihmiseltä. Hymyilin sille iloisesti ja se vastasi siihen. Oloni parani entisestään ja vedin kappaleen loppuun tunteella ja helvetin hyvin, ilmeisesti, koska ihan kivasti ne kaikki taputti. Se lippispoika hymyili edelleen, kun nousin seisomaan ja katsahdin Emilyyn. Se nyökkäsi, mä nyökkäsin ja sitten se aloitti soittamaan. Kuuntelin hetken silmät ummessa, kunnes avasin ne katsoen vakavasti yleisöön.

n ganz normaler Tag

Die Straße wird zum Grab

Die Spuren sind verwischt

ne Suche gab es nicht

Kalt ist die Nacht

wer friert ist zu schwach

Niemand wird sie zählen

Niemand hat sie gesehen

Einsam und verloren

unsichtbar geboren

Beim ersten Schrei erforen

vergessene Kinder

Vilkuilin yleisöä vakavan ja surullisen näköisenä, kertoen olevani tosissani kappaleen kanssa. Jotkut heiluttivat takarivissä käsiään mukana, ja osa kuunteli vain tarkasti.

Name unbekannt

endlos weggerannt

aus der Welt verbannt

vergessene Kinder

Sie sehen

sie fühlen

verstehen

genau wie wir

Sie lachen

und weinen

wollen leben

genau wie wir

Kun kappale loppui, Emily nousi pianon takaa kävelläkseen viereeni. Hymyilimme ensin toisillemme, sitten yleisölle ja kumarsimme yhtä aikaa. Saimme isommat aplodit kuin kaksi edellistä artistia yhteensä, vaikka ne olivat olleet paljon enemmän radioissa soivan musiikin kaltaista. Poistuimme lavalta ja takahuoneessa rutistin Emilyä todella tiukasti.

"Kiitos. Kiitos oikeesti niin paljon", mutisin sen hiuksiin. Emily nauroi hyväntahtoisesti.

"Kiitos itsellesi. Pöllin sun äänes viel joskus." Virnistin itsekseni.

Tom PoV

Mä olin jäänyt tuijottamaan lavalle sen jätkän poistuttua. Adrian vähän ihmetteli, mutta vitunko väliä. Mun täytyi saada tietää toi tummatukkanen poika oli. Sen ääni oli ollut helvetin hyvä. Parempi kuin helvetin hyvä. Mä nyin Adriania vähän hihasta, ja se katto mua sillee kulmat koholla.

"Ad hei, mun täytyy mennä käymää takaovella... Tuutko mukaa vai jäätkö tänne?" kysyin silt vähän hermostuneena.

"Öö, voishan tästä hilppasta vaik himaan", se mutisi, nous vähän horjuen pystyyn ja lähdettiin ulos päin. Adrian lähti edelt suunnistaa omalle puolelle, mut mä kipasin takaovelle ja jäin seinää vasten seisomaan. Ehdin polttaa puoltoista röökiä, ennen ku se pianisti tuli ulos suunnistaen sinistä skootteria kohti. Heitin tupakkani maahan ja survaisin sitä kengälläni.

"Hei anteeks", lausahdin puoleen ääneen. Se vaaleetukkanen tyttö kääns päänsä mua kohti kysyvästi.

"Niin?" se kysy hymyillen.

"Öö, sä olit kai se äskeinen pianisti?"

"Joo."

"Mä haluisin puhuu sille sun kaverilles, onks se viel tääl?" mumisin. Se tyttö hymyili ja vastasi myöntävästi.

"Bill tulee ihan kohta, korkeintaan viis minsaa. Ois kiva jäädä mut täytyy mennä, heippa!" se sanoi mulle vielä, nappasi skootterinsa ja kaahasi pois. Jäin odottamaan ja huokaisin. Mun sydän tykytti jostain syystä ihan järjettömästi, vähän niinku sillon ku sä ihastut. Sun sydän alkaa hakata vitusti ja hikoot. Sanaa et meinaa saada suustas ulos. Sellanen olo mulla oli.

Kului varmaan kymmenen minuuttia, ennen ku se ovi aukes. Siirsin katseeni sieltä saapuvaa henkilöä kohti ja henkäisin ääneen. Nyt mun täytys toimia.

"Ömm... Moi", sanoin ystävällisesti ja astuin hieman lähemmäs tuota poikaa. Se katsoi mua vähän kysyvästi, mutta silti hymyillen.

"No hei", se vastas. Vastasin sen hymyyn ja yritin sitten saada jotain sanottua.

"Mmh... Mun piti vaan tulla sanoon sulle, et oot ihan loistava. En oo oikeesti varmaan koskaan kuullu mitään noin upeeta", kerroin sitä oikeasti tarkoittaen. Se katto mua vähän yllättyneenä ja naurahti hyväntahtoisesti.

"Kiitos! Mä näin sut siel yleisössä... Oon muuten Bill", se sano pehmeellä äänellä ja edelleen hymyillen. Koitin saada naamalleni muutakin kuin typerän ilmeen.

"Mh, Tom", önisin ojentaen kättäni ja Bill tarttu siihen. Se nyökkäs.

"Ihana nimi."

"Ai. Sunkin nimi on tosi kiva." Ja sit me molemmat naurettiin.

----------

Bill PoV

Olin kysynyt siltä Tomilta, et mis se asu, jos oisin voinu heittää sen kotiin. Se ei kuitenkaa suostunu kertomaan, mut mä lupasin sille et tavattas varmasti viel myöhemmin. Se oli hyväksyny idean. Päästyäni kotiin kävelin huoneeseeni yläkertaan ja lukittauduin sinne. Mua väsytti ihan tajuttomasti, mut en silti aikonu viel nukkua. Kävin avaamassa parvekkeen oven ja istuin sitten sängylleni läppärin kanssa. Surffailin hetken netissä satunnaisesti, ja sitten avasin blogini. Kirjoitin lyhyehkön merkinnän päivästäni, mutten maininnut Tomista sanaakaan. Halusin tietää siitä enemmän, se oli vaikuttanu muhun jotenkin oudosti... Mulla ei ollut mitenkään jännittynyt tai ujo olo sen seurassa, vaikka olisin luullut. Pikemminkin... Se oli turvallisen tuntunen ja ensivaikutelmalta mukava. Tahdoin tietää kuka se oli, missä se asu ja mitä se teki. Naputtelin kynsilläni yöpöytää ja huokaisin. Tummanpunaiset ja läpinäkyvät pitkät verhoni liikkuivat kauniisti ovesta tulevan iltatuulen heiluttamina.

Lopulta suljin koneen ja riisuin paitani yltäni. Istuin sänkyni reunalla mietiskellen, mutta nousin ja menin sammuttamaan kattovalon. Huonetta valaisi enää vain ulkoa tuleva hämärä katulamppujen loiste. Hymyilin itsekseni ja riisuin loputkin vaatteeni tuolin selkänojalle. Astelin kylpyhuoneeseeni ja oven suljettuani kuuntelin hetken vain hiljaisuutta. Kohta mä kävelin peilin eteen ja nappasin peilikaapista meikinpoistoaineen. Puhdistin kasvoni huolellisesti ja heitin mustaksi muuttuneet vanupalat roskikseen. Kävin avaamassa vesihanan suihkusta antaen veden lämmitä, ja hetken kuluttua astuin kylpyammeeseen ja napsautin suihkun päälle. Kuuma vesi hyökkäsi päälleni varoittamatta saaden mut hätkähtämään, mutta sitten annoin sen rentouttaa kehoni ja mieleni. Peseydyin huuhtoen pois kaikki ärsykkeet ja keskityin vain saamaan itseni puhtaaksi.

Kymmenen minuutin suihkun jälkeen sammutin vedentulon, astuin ulos ammeesta ja kuivasin itseni puhtaalla, mustalla pyyhkeellä. Puristelin vielä vedet hiuksistani ja ripustin sitten pyyhkeen naulaan. Palasin huoneeseeni ja etsin kaapista puhtaat bokserit pukien ne ylleni.

Suljin parvekkeen oven ja rojahdin sen jälkeen sänkyyni. Mua väsytti ihan älyttömästi ja olisin voinut nukahtaa heti. Kaivauduin siis peiton alle ja kääriydyin siihen kuin kaalimato. Painoin silmäni umpeen ja aloin miettiä... Tomia. Se jätkä mietitytti mua niin paljon. Se oli niin rento, eikä vaikuttanu täkäläiseltä. Ei ollu sellanen rich bitch-kusipää, niinku melkee kaikki tän ikäset tääl. Se oli ystävällinen ja sil oli kans huumorintajua. Mä halusin nähdä sen huomenna. Ja mä myös etsisin sen.

Juuri ennen nukahtamistani pomppasin istumaan ja räväytin silmäni auki tuijottaen huoneen toiseen laitaan. Mitä, jos... Isä tappais mut, jos asia ois näin.

Mitä jos Tom oliskin toiselta puolelta?

Tom PoV

Kissan raahaaminen mun huoneeseen oli eka asia, jonka tein himassa. Olin ekaa kertaa pariin päivään kotona, ja aikosin nyt olla siel jonkun aikaa... Tietenkin aikosin metsästää Billin jostain. Se jätkä oli saanu mun sydämen hakkaamaan oikeesti silleen tosi oudosti, ja siin oli ollu jotain erikoista. Mä aioin selvittää, mitä. Mun ajatukset kuitenki katkes, koska Molly hyppäs mun syliin maukasten kovaan ääneen. Se käperty kerälle ja alko hyristä. Pyöräytin silmiäni ja silittelin sitä. Olihan siitä katista ollut monta kertaa hyötyä. Se oli ollut mun seurana kun olin ollut yksin. Ja se oli pitänyt Norasta huolen. Tavallaan ainakin. Nora oli keskittynyt pitämään huolta Mollysta eikä niin ollut päätynyt huonoon seuraan, tai muuten sekaantunut jopa hengenvaarallisiin juttuihin.

Hymyilin itsekseni ja päästin kissan menemään. Se loikki nopeasti pois mun huoneesta kohti olohuonetta. Mä vilkasin kelloa, haukottelin syvään ja heittäydyin selälleni sängylle. Ennen kuin ehdin ajatella asiaa, olin jo syvässä unessa.

Aamulla heräsin kamalaan kolinaan, joka kuului Noran huoneesta. Noustessani istumaan huomasin, että olin nukahtanut illalla ennen aikojaan, enkä ollut edes riisunut. Pomppasin siis seisomaan ja heittelin vaatteeni lattialle. Käväisin nopeassa suihkussa, ja vaikka olisin voinut viipyä veden alla ikuisuuden, en viitsinyt. Nora oli nimittäin taas käyttänyt kaiken lämpimän veden. Suoraan suihkusta juoksin takaisin huoneeseeni ja puin puhtaat vaatteet ylleni. Vilkaisin lattialle, ja mietin, että joskus voisi siivota. Puhtaat vaatteet tosiaan alkoivat loppua... Örähdin ajatukselle siivoamisesta, etsin asuuni sopivan lippiksen varastoistani ja asettelin sitä päähäni lähemmäs kymmenen minuuttia. Sain viimein itseni kuntoon, ja lampsin keittiöön. Tarkistin kalenterista ensin viikonpäivän ja sen jälkeen koitin etsiä jotakin syötävää. Yleensäkin keskiviikkoisin kaapit alkoivat olla tyhjiä, mutta nyt ne tuntuivat tavallista tyhjemmiltä.

'Taas ne on syöttäny Mollylle jotain muuta kuin kissanruokaa', mietiskelin ja päätin, että menisin johonkin kahvilaan syömään. Keskiviikko, tosiaan. Noralla oli paha tapa tavata aina kaverit keskiviikkoisin. En kyllä tiennyt miksi, mutta kuka nyt tyttöjä ymmärtää...

Laahustin Noran huoneen ovelle ja hakkasin sitä nyrkilläni.

"Sä olit taas kuluttanu kaiken lämpimän veden, saatanan pissis! Ens kerralla jos teet noin, mä ihan varmasti ammun sut", tervehdin pikkusiskoani oven läpi. Ovi avautui hitaasti ja tutut kasvot kurkkasivat huoneesta.

"Niin, sä oot uhannu noin jo viimiset yheksän vuotta. Mä meen muuten tapaamaan yhtä frendiä tänään, mutta mä en oo ihan varma siitä paikasta, että saat sitten opastaa", Nora virnuili. Katoin sitä vähän kyllästyneesti.

"Kenet ja missä?"

"Yhen Evelynin. Mä tiedän, et sä et tykkää tästä, mut se on toiselt puolelt... Mut ööh... Joo. Me nähään tos ihan kaupungin reunal olevas puistos, mä tiedän et sä tiedät sen, sä eksytit sinne kerran jonkun ämmän."

Örähdin vastaukseksi ja karkasin paikalta.

Vähän vailla kaksitoista me käveltiin Noran kanssa kohti sitä puistoa. Mä en ymmärtänyt, miten mun siskollani kesti äänihuulet, kun se puhua papatti kuin papupata kaksneljäseittemän, vähintään. Löntystin laiskasti tytön perässä ja murahtelin välillä jotakin.

"Tom hei sä oot ihan tylsä! Sun pitäs hankkii jotain kavereita, kun sä vaan aina oikeesti nysväät himas tai sit jossai kadul tekemäs graffittei eikä sulla oo mitään elämää ja oot muutenki tollane fucking tylsä harmaakarhu ku öriset vaan tolleen murmur-tyyliin koko ajan!"

Hetkeks tuli ihan hiljasta. Vaan Noran kenkien piikkikorot kopisi harmaata asfalttia vasten. Ja sit mä repesin. Vittu, mä nauroin niin että vedet vaan lens silmistä. En pystyny käveleen varmaan viiteen minuuttiin, kun vaan nauroin. Siinä tulikin vuoden naurukiintiö täyteen.

Bill PoV

"Ääh Evelyn, ei mua oikeesti kiinnosta!" marisin nuoremmalle siskolleni. Se oli päättänyt raahata mut mukaansa, kun meni tapaamaan kaveriaan johonkin puistoon joka sijaitsi jossain hevonperseessä. Ja ihan vaan siksi, ettei eksyisi. Vittu sentään, en mä tuntenut tätä paikkaa hyvin. Just ja just oman puolen. Silti Evelyn veti mua perässään kohti tuntematonta paikkaa.

"Mut Bill, mä voin eksyä ja sit oon ihan avuton, sä voisit sentään soittaa isille että tulee hakemaan..." se mutisi.

"... Ja sä sitten et toki voi?" ärähdin.

"No mutkun se mun kaveri on tuolt toiselt puolelt ni arvaa jos isi näkis sen niin..." Huokaisin syvään. Nyökkäsin kuitenkin ymmärtävästi. Itsellänihän saattoi olla sama pulma.

Joskus vartin päästä me viimein saavuttiin sinne puistoon. Evelyn meni heti jonkun blondin, ihan ok-nätin tytön luo. Mä kattelin hetken ympärilleni etsien jotakin istumapaikkaa. Bongasin jonkun penkin, mutta sillä istui joku. Kävelin hieman lähemmäs, ja hetken kuluttua tunnistin sen tyypin.

"Tom!" hihkaisin iloisesti. Lippiksellä varustettu pää nousi ja katsoi mua kohden. Näin hymyn pojan kasvoilla ja ryntäsin tämän viereen istumaan. Kiitin jotain ylempiä voimia siitä, että toiveeni oli toteutunut. Mä todellakin tahdoin tutustua Tomiin perin pohjin.

----------

Bill PoV

"Moikka vaan sullekkin", Tom nauroi. "Onks toi sattumoisin sun joku kaveris tai joku?" se kysäisi tarkoittaen Evelyniä.

"Öääh. Eve on mun pikkusisko", vastasin. Tom katsoi mua kulmat koholla.

"Ai, sullakin on sisko. Toi Nora on mun pikkusisko, ja mun piti opastaa se tänne", toinen nauroi.

"Mäkin olen vain oppaana", virnistin. "Vaikka mä tunnen hyvä ku oman kotini."

Hetken ajan me oltiin ihan hiljaa. Mä halusin niin kovasti keksiä jotakin puhuttavaa, ihan vain jotain small talkia.

"Mm... Missä sä asut?" Tom kysyi kohta. Mä katsoin sitä hetken tajuamatta kysymystä, kunnes naurahdin.

"Siis joo, mä asun tuolla päin", sanoin ja osoitin kotini suuntaan. Tom nyökkäsi purren selvästi huultaan. "Entä sä?"

Poika mumisi jotakin epäselvää ja vastasi sitten kierrellen:

"Mä asun sellasessa paikassa, johon sun ei kannata nokkaas pistää. Ihan oman turvallisuutes vuoksi."

Mun oli siihen vastaukseen tyydyttävä, koska se oli selvä merkki, ettei se aikonut vastata selvemmin.

Me jatkettiin juttelua hiljalleen. Tom kertoi olevansa saman ikäinen kuin mä, ja selitti vähän perheestään ja sellasesta. Mä toki kerroin myös itsestäni suunnilleen saman verran. Sit me oltiin taas hiljaa ja katottiin siskojamme.

"Nora on tosi ärsyttävä. Tänä aamunakin se kolisti ku mikäki saatanan kissa kello kaulassa ja kulutti kaiken lämpimän veden suihkussa", Tom selitti ja mä nauroin. "No ei siinä oo mitään kivaa hei! Helvetin hauskaa yrittää herätä suihkussa ja sit se vesi on ku suoraan jostai Jäämereltä!"

"Meillä mä oon aina se, joka kuluttaa paljon vettä ja kolistelee... Mä yleensäkin laittaudun meidän perheessä eniten, vaikka mulla tosiaan noita siskoja on kaksi", sanoin.

"Säälin muuta perhettäs... Hei, eksä sanonu et sun faijas on jonki sortin julkkis?" Tom yritti jatkaa keskustelua parhaansa mukaan.

"Joo. Mun faija on näyttelijä... Ja sit sil on vaatemallisto, jonka malliks mä usein päädyn", selitin. Toinen nyökytteli miettiväisenä.

"Tiiänkö mä sen ehkä jostain?"

"No se oli pääosas siin Love Security-leffassa, jos tiiät sen?"

"Joo, me käytiin kattoon se Noran kaa. Ai se on sun faijas... Nora tykkää siitä", Tom nauroi. Katsoin tätä vähän yllättyneenä ja nauroin myös.

"Kerro sille toki asiasta, voin hommata vaikka nimmarin", virnistin. Tom nyökkäsi hymyillen. Se oli salaperäisin tyyppi, jonka tunsin.

Tom PoV

Mä katselin Billiä mahdollisimman huomaamattomasti, en halunnut vaikuttaa tuijottelijalta. Se näytti päälle päin tosi siistiltä, rikkaalta ja kiltiltä, mut silti vähän kapinalliselta. Mukava se ainakin oli, ja rikaskin, jos se kerran asui toisella puolella. Ja lisäks ihan helvetin hyvä laulaja.

"Siis... sä oot mallikin?" kysyin ihmetellen katsoen Billiä, joka katseli juuri tyttöjen juttelua toisessa päässä puistoa. Sit se kääntyi mun puoleen, hymyili ja nyökkäsi.

"Jep. Koko meidän perhe on isän malliston malleja. Mä vaan jostain syystä oon useimmin kaikissa, koska mulla on sellanen kroppa... Et mulle menee naisten vaatteetkin ja ne näyttää siis vielä hyvältäkin", se sanoi ja virnisti. Mä katsoin sitä hämmästyneenä ja nyökytellen.

"Aika makeeta! Saaksä siit rahaakin? Mitä muuta sä teet vapaa-ajallas?" kyselin kiinnostuneena.

"Saan, joo. Ja ihan kivastikin. Ja mitähän muuta mä teen... No, sanotan biisei ja sävellän niitä Emilyn kanssa. Ja sit ihan kaikkee tavallista, kuten shoppailen ja nään kavereita ja sellasta."

"Vau... Mä vaan hengailen kaduilla ja katon välillä Noran ja meidän kissan perään. Enpä oikeestaan muuta", sanoin. Mun mielestä oli aika makeeta tutustua Billiin. Se oli niin erilainen kaikin puolin jos vertas muhun, tai vaikka Adrianiin.

Katselin Billiä tutkien. Sen tummaksi meikatut silmät näytti tosi kauniilta, kun sillä oli niin vaalea iho. Hymyilin itsekseni ja jatkoin katselua. Sillä oli suloinen nenä. Tosi suora ja virheetön. Se näytti itse asiassa ihan joltakin nukelta. Sillä oli ihana sivuprofiili ja... Ei, mitähän vittua mä olin taas ajattelemassa? Mä en saanut ajatella noin miespuolisista, enhän mä ollut homo, helvetti sentään. Billistä en olisi edes ihmetellyt, niin tyttömäinen se oli.

Jostain syystä mun sydän tykytti silti ihan kamalasti, kun katoin sitä. Mä olin tuntenu niin viimeks joskus kersana koulussa. Olin ihastunu sillon mun rinnakkaisluokkalaiseen, Idaan. Se oli just sellasta perusihastusta. Punastellaan, sydän hakkaa, kädet hikoaa. Just nyt mulla oli vähän sellanen fiilis. Oli tosi vaikeeta yrittää keksii jotain puhuttavaa sanomatta mitään typerää.

"Tavataanhan me tän jälkeenkin?" mä yhtäkkiä päästin suustani ja valahdin punaiseksi kuin tomaatti. Bill katsoi taas mua. Se hymyili iloisesti.

"Tottakai. Mä oon halunnu eilisestä asti jutella sun kanssa ihan kunnolla. Sä vaikutat hyvältä tyypiltä, ja mä haluan tietää, oletko sä", se vastasi. Mä hymyilin typeränä ja vääntelin käsiäni. Toivottavasti tää oli vaan jotain uusi tuttavuus-jännitystä. En mä voinut ihastua jätkään.

Bill PoV

Mä yritin kiinnittää huomioni puiston toisella laidalla nauraviin tyttöihin. Mua hengästytti, kuin olisin just juossu maratonin. Pureskelin huultani hermostuneena ja vilkaisin välillä Tomia silmäkulmastani. Se katseli käsiään ja välillä vilkaisi mua. Sit se jäi tuijottamaan mua hetkeksi ja sitten katsoi taas käsiään. Mulla oli kamalan kuuma ja hermostunut olo. Okei, asiaan saattoi vaikuttaa täydeltä taivaalta paistava aurinko, mutta en mä yleensä näin reagoinut siihenkään. Teki mieli repiä paita yltään ja laittaa jääpaloja iholle viilentämään.

Mä en käsittänyt oloani, en mä koskaan muistanut kokeneeni tällästä tunnetta. Olis tehny mieli juosta kotiin ja hypätä uima-altaaseen, koska oli niin järjettömän kuuma. Mun sydän tuntui hyppäävän ihan kohta rinnasta ulos. Mä en tiennyt mitä tää oli. Tää tunne oli tullut eilenkin, kun me oltiin hetki keskusteltu Tomin kanssa illalla. Jostain kumman syystä mun teki mieli hivuttaa käteni kohti toisen kättä ja ottaa siitä kiinni. Mulle ei kuitenkaan todellisuudessa tulisi mieleenkään tehdä niin, enhän mä voisi antaa itsestäni ihan heti aivan idioottia vaikutelmaa.

"Öääh", sanoin yhtäkkiä ymmärtämättä itsekään miksi. Tom kiinnitti huomionsa muhun, ja oli pakko keksiä jotakin. "Voitasko me nähdä vaikka huomenna? Jos siis sulla ei ole mitään menoa."

Se katsoi mua, mutristi huuliaan ja näytti miettivältä.

"Joo, ei mulla ole mitään. Toki me voidaan nähdä", se vastasi kuulostaen jotenkin vastaheränneeltä. Hymyilin sille leveästi.

"Jos sulla on tietokone, niin voitas toki vaihtaa esimerkiks meseosoitteita? Ja tietty puhelinnumeroitakin", se jatkoi. Ja niin me tehtiinkin.

Tom PoV

Illalla mä istuin huoneessani koneen ääressä. Me oltiin juteltu Billin kanssa mesessä siitä asti, kun kumpikin oli puistoreissun jälkeen saapunut kotiinsa. Olin saanu tietää siitä aika paljon lisää netin välityksellä, ja toki olin kertonut itsestänikin. Pikku hiljaa musta alkoi tuntua että meidän välille alkoi kehittyä jotain isompaa. Ei me sitten enää oltukaan hyvänpäiväntuttuja, vaan alettiin ymmärtää toisiamme ja päästiin jopa välillä samalle aaltopituudelle (joka on aika vaikeaa, jos Billistä on kyse. Neidimpää jätkää saa etsiä). Bill oli linkittänyt mulle bloginsa, jota lueskelemalla sain tietää sen elämäntyylistä lisää. Se asui siis jossain isossa kartanossa toisella puolella, se oli tosi suosittu ja niin vitun rikas, et jos mulla ois ollu niin paljon rahaa, oisin varmaan voinu ostaa kaikki maailman lippikset ja merkkivaatteet enkä ois silti köyhtyny ku murto-osan omaisuudestani. Kyllä ois mullekin kelvannut. Siinä kohtaa ois ollu aika priceless ilme varmaankin, jos se ois ilmottanu jotain tyyliin että mä olen sen kaukainen serkku, tai jotakin.

Jostain syystä mua hymyilytti ihan hirveesti, kun juttelin sen kanssa. Billin kanssa oli tosi hauska jutella, koska se oli niin rento eikä ollenkaan snobimainen, vaikka mä olin aluks niin luullutkin. Olisin varmaan ihan vitun ilonen, jos se olis mun veli tai jotain. Toisin ku Nora, se oli hauska ja mukava. Nora oli sellanen... pissis. Ei sitä jaksanut kukaan. Hei, en edes mä, vaikka mä olin jo tosi hyvä kestämään kaikkia randomeita. Kuten vaikka sitä Adriania.

Yhtäkkiä mä pomppasin pystyyn.

"Voi helvetin vittu... NORA!" karjaisin. Salamannopeasti siskoni ryntäsi eteeni.

"Mitä?"

"Onks sulla se Love Security-leffa sun huoneessas?"

"On, mut mitä sä sillä?"

"Mun täytyy tarkistaa siitä yks juttu. Tuotkos sen tänne", käskin. Nora nyökkäsi ihmetellen, kävi huoneessaan, toi sen leffan mulle ja lähti. Mä katsoin sitä kansikuvaa. Ihan peruskomee mies, sellanen blondi. Just sellasen rikkaan näkönen. Ja sit joku ämmä, josta en jaksanu nyt välittää. Katsoin vain pääosan esittäjän nimeä.

"Vittu..."

Oli pakko ettii henkkarit lompakosta, joka lojui pöydällä. Sit asetin henkkareistani mun nimen ja sit sen pääosan nimen allekkain. Tuijotin niitä hetken.

"Pakko olla sattumaa..."

Kaulitz.

Ja Kaulitz.

----------

Bill PoV

Mun juomalasi oli tyhjä. Mä ajattelin, että sen ois voinu käydä täyttämässä, mutta ensin mä halusin tietää, mihin Tom oli kadonnut. Me oltiin juteltu vaikka kuinka kauan mesessä, mut sit yhtäkkiä se oli vaan hiljentyny. Naputtelin pitkillä kynsilläni pöytää ja tuijotin koneen näyttöä. Sit mun oveen koputettiin.

"Bill!" kuulin äitini huutelevan.

"Niin?" vastasin sille ja haukottelin.

"Me lähdetään nyt, pärjääthän sä varmasti?"

"Joo."

"Evelyn ja Caitlin jää molemmat kotiin, ja sit Amy lupas jäädä vahtimaan teitä."

"Joo, mä pärjään kyllä."

Kuulin oven aukenevan ja katsoin sitä kohti. Katherine, mun äitini, kurkkasi sisään. Sen normaalisti vaan olkapäillä roikkuvat, ruskeat, kiharat hiukset oli laitettu tosi kauniille nutturalle, ja se oli muutenkin ihan häikäisevän upean näköinen. Ne oli lähdössä isän, Joachimin kanssa taas johonkin hyväntekeväisyysgaalaan. Se asteli korkokengät kopisten mun luokse.

"Nähdään aamulla. Älä valvo koko yötä. Hyvää yötä, rakas", se hymyili, painoi suukon mun otsalle ja lähti. Mä vaan mumisin jotain epäselvää ja käänsin taas katseeni koneeseen. Tom oli tullu takasin.

"Sori, kävin vaan tuolla", se kirjotti. Mä hymyilin itsekseni, mietin hetken ja naputtelin vastauksen.

"Joo, ei se mitään. Mä jäin siskojen ja taloudenhoitajan kanssa kotiin, kun vanhemmat lähti taas johonki hyväntekeväisyysjuttuun." Mulle tuli siin kohtaa vähän porvarifiilis. Jäin tuijottelemaan tyhjää lasiani taas, kunnes huomasin Emilyn kirjautuvan sisään. Se tervehti mua saman tien, ja tietenkin vastasin sille. Sit nappasin lasin käteeni, nousin ylös ja suuntasin kohti alakertaa.

Kävelin portaat alas ja katselin talon aulaa. Se oli pimeänä, ja huomasin valon kajastavan olohuoneesta. Astelin sinne ja näin Caitlinin katsomassa jotain leffaa meidän taloudenhoitajan, Amyn kanssa.

"Moi", sanoin hiljaa ja ne käänty katsomaan mua.

"Ai sinä, moi. Me lyötiin tunti sitten vetoa Even kanssa että sä et nousisi tänä iltana koneen äärestä, mutta taisin sitten hävitä, voi paska", Caitlin virnisti. Mä tuhahdin sille naurahtaen.

"En mä ois noussutkaan, mutta kun tuli jano ja lasi tyhjeni", hymyilin näyttäen tyhjää lasia. Cai nyökkäsi.

"Saaksä ite vai tuunks mä antaan sulle juomista?" Amy kysyi ystävällisesti. Se oli aina niin kiltti ja vähän höpsö, vähän kuin kolmas sisko mulle. Se tiesi ihan hyvin etten mä yleensäkään välittänyt passaamisesta, mutta kysyi silti.

"Saan ite, älä huoli", nauroin. "Missä Eve on?"

"Se meni jo nukkumaan. Tai en tiedä, onko siihen uskomista", Caitlin sanoi. Nyökkäsin ja tassuttelin keittiöön, laitoin lasin pöydälle ja avasin jääkaapin. Viileä ilma virtasi mun paljaalle kädelleni saaden sen kananlihalle. Otin hyllyltä vesikannun, kaadoin lasini täyteen ja suljin kannun takaisin kaappiin.

Katsoin oviaukkoa kohti yrittäen selvittää, mitä leffaa tytöt katsoivat. Se oli kai taas niitä, missä isä oli jossain ihan sivuosassa.

Kipitin lasini kanssa takaisin yläkertaan, lukittauduin huoneeseeni ja istuin takaisin koneelle. Emily oli kysellyt, miten mun päivä oli mennyt. Vastailin sille totuudenmukaisesti.

"Mites tässä, ei ihmeempiä. Mä tapasin tänään sen jätkän, mikä me nähtiin eilen siel klubilla... Muistatko sä sen?" selitin sille.

"Joo, muistanhan mä. Kuis te päädyitte tapaamaan, vai sovittekste eilen jotain?"

"Eiku Eve ja sit sen jätkän sisko on kai kavereita nii me ihan sattumalta törmättiin."

"Aaah, okei. No hei, kerro kaikki. Millanen se on?"

Mä hiljenin ja jäin miettimään pureskellen huultani. Mitä mä sanoisin vaikuttamatta ihan tyhmältä? Painoin ruudun alas hetkeksi ja selasin joidenkin bändien kuvia netistä. Lopulta keksin mitä mä sanoisin. Emily oli ihminen, jolle mä saatoin puhua mistä vain. Naksautin meseruudun auki uudestaan ja kirjoitin.

"No siis... Sen nimi on Tom, ja se on meidän ikänen. Se on tosi makee tyyppi, mitä mä nyt siitä tiedän. Mä en tiedä miks, mut jotenkin must tuntuu et oisin... niinku ihastunu siihen."

Kului ehkä minuutti, jonka aikana jatkoin netissä pyörimistä. Sit mulle tuli vastaus.

"... Ooksä ihan varma että sun piti lähettää toi mulle?"

Sit vast huomasin, mitä olin tehny. Okei, olin mä ennenkin lähettänyt väärille henkilöille kaikkea, mutta tää oli ehkä pahin. Mä olin sanonut äskeisen vuodatukseni Tomille. Tuijotin näyttöä hetken järkyttyneenä.

"Voi vittujumalautasaatana arrarararar miten mä onnistuin, voi vittu!" huusin ääneen.

Caitlin ryntäs mun huoneeseen valonnopeudella.

"Älä ny huuda, veli rakas! Mitä sä oot tehny?" se kysyi.

"Mä lähetin yhen tekstin mesessä väärälle henkilölle... Voi vittujen kevät, mä en enää ikinä voi puhuu tolle!" valitin. Caitlin katto mua arvioiden. Se oli fiksu ja osais varmana auttaa mua... Tai sitten ei.

"No mitä sä sanoit sitten?" se hengähti.

"Mun piti sanoa Emilylle et mä taidan olla kusessa yhteen... tyyppiin, mutta mä sanoinkin sen sille tyypille ja voi vittu oikeesti... Me ollaan vasta tutustuttu sen kanssa!" mä huudahdin ja häpesin samalla silmät päästäni. Cai katsoi mua osaaottavasti ja kietoi kätensä mun ympärille.

"Bill, musta tuntuu että se ymmärtää kyllä. Sanot vaan että meni tosiaan väärälle tyypille, mutta se on totta. Onks se tyyppi muuten edes tyttö?"

"Siinähän se pahin onkin, kun se on jätkä. Ja vaikuttaa niin heterolta että oksat pois... Voi helvetti oikeesti, sanonko mä sille noin?"

Caitlin nyökkäsi ja astui kauemmas antaen mulle kirjoitusrauhan. Huokaisin ja katsoin keskustelua.

"Joo, ei pitäny lähettää sulle. Mutta se on totta", mä naputin vastauksen ja hautasin sitten kasvot käsiini.

Tom PoV

Mä katsoin suu auki just mesessä tullutta tekstiä.

"NORA!" rääkäisin. Nora juoksi taas mun huoneeseen.

"No mitä nyt taas?" se intti.

"Mä... Vittu, vittu, vittu, mitä mä sanon tolle?!" kiljuin. Sisko katsoi mua todella kysyvästi.

"Kenelle, miksi?"

"Nokun mä oon just tutustunu yhteen tyyppiin ja joka kerta ku mä nään sen tai ees puhun sille ni mulle tulee sellanen tosi outo olo... Ja nyt se vahingossa sano mulle että se on kai kusessa muhun... Voi paska oikeesti, mitä täs tilantees sanotaan?!" vinguin hakaten päätäni pöytään. Nora istui mun sängylle miettien. Katsoin sitä hätääntyneen näköisenä. Joo, mä osasin kyllä panna ketä tahansa missä tahansa asennossa, mutta tälläisissä tilanteissa olin aivan avuton. Onneksi oli pikkusisko.

"Mä en vittu ikinä ois uskonu joutuvani opastamaan SUA täläsessä... Mut ääh... No siis sut tuntien se on tyttö, joten äääh..." se mumisi.

"Niin no, sehän tästä mielenkiintosta tekee... Se on jätkä. Todella neiti sellanen, mut jätkä", mä ulisin melkein äänettä. Noran ilme oli näkemisen arvoinen.

"Tom Kaulitz, jumalauta, jätkä?!" se kiljaisi. Mä nyökkäsin nolona.

"Mut siis ööh... Sä oot kuses siihen?"

"No en mä tiedä! Aina jos mä puhun sille, mun tekis mieli koskee sitä ja mulle tulee ihan kauheen kuuma ja sellanen olo että leijusin", mä selitin. Nora katsoi mua kulmat koholla.

"Luulis että sinä tunnistat ihastumisen... No jaa, sitä toi kuitenkin satavarmasti on, turha väittää muuta. Sano sille vaan suoraan että säkin oot kuses siihen?"

Mä vilkaisin taas näyttöä. Punastus nousi mun kasvoille ja mietiskelin.

"Kannattaakse täs vaihees?" kysyin.

"Ei. Mutta se on fiksumpaa ku häipyä sanomatta mitään", sain vastaukseksi.

"Niin..." mumisin. Nora nousi ja käveli ovelle lähteäkseen pois. "Nora?"

"Joo?"

"Kiitos. Kiitos ihan hirveesti." Sen suu kääntyi hymyyn ja se poistui. Mä jäin mietiskeleen ittekseni. Sanoako vai ei. Mä en halunnu et meidän ystävyydelle tapahtus jotakin. Mä pidin Billistä ihan kaverina, eikä ois kivaa jos se rupeis inhoon mua jos tunnustasin.

"No mut ei se mitään. Mustakin tuntuu et mä oisin jotenkin ihastunu suhun..." kirjoitin lopulta. Jyrsin huultani, kun huomasin toisen kirjoittavan vastausta.

"Sun ois sit parempi olla tosissaan, koska tälläses asias mun huumorintaju ei veny kovin pitkälle." Nauroin Billin heitolle.

"Mä olen tosissani. Jos et usko, nähdään huomenna niin sanon sen sulle ääneen", kirjoitin.

"Voidaan me muutenkin tavata."

"No tehdään niin sitten!"

"Käviskö tos rajal oleva kahvila vaik yhdeltä?" Mietin hetken ja vastasin sitten.

"Okei. I gotta go now, nähään huomenna!"

"Yeah, see ya."

Hitto, mä olin just sopinu epäviralliset treffit ihastukseni kanssa. Sammuttelin koneen ja odotin huomista.

----------

Tom PoV

Mä heräsin aamulla tavallista aikasemmin. Yleensä nukuin vähintään kahteen, mutta sinä aamuna olin jo yhdeltätoista raahautunut suihkuun. Tällä kertaa olin ehtinyt ennen Noraa. Se kyllä kirosi oven takana kovaan ääneen, koska mä olin uhannut kuluttaa kaiken lämpimän veden tänään. Ja niin mä teinkin. Lojuin suihkussa varmaan puoli tuntia, kunnes vesi muuttui jäätäväksi. Mua nauratti, kun kuulin Noran avaavan suihkun.

"VITTUUU tää on kylmää!" se kiljui. Mä virnistin ja lähdin huoneeseeni pukemaan.

"Mitä vittua mä puen päälleni?" mietiskelin ääneen. Olin räjäyttänyt koko kaappini sisällön lattialle, mutta silti ei tuntunut löytyvän mitään. Kaikki tuntuivat liian tavallisilta... Mutta miksi hitossa mä edes yritin pukeutua tavallista ihmeemmin? Huokaisin itsekseni ja aloin taas tonkia vaatevuorta. Kohta mun käteen osui yks paita, jonka muistin saaneeni joskus vuosi tai pari sitten joululahjaksi. Siitä näki jo kilsan päähän, että se oli maksanut varmaan pari tonnia. En ollut raaskinut käyttää sitä, koska pelkäsin että se menisi rikki, tai jotain. Nyt oli täydellinen tilaisuus käyttää jotain sellaista, mähän olin menossa tapaamaan kuitenkin tyyppiä, joka oli rikas. Ja mä ihan oikeasti halusin tehdä Billiin vaikutuksen.

Tutkailin sitä paitaa narskutellen hampaitani. Se oli valkonen, sellanen iso mitä mä nyt yleensäkin käytin ja siinä oli musta printti, joka varmaan esitti jotain graffitia. Hymähdin ja viskasin sen sänkyni päälle alkaen etsiä sopivia farkkuja. Päädyin hetken etsinnän jälkeen tummansinisiin farkkuihin, joita olin käyttänyt viimeksi aikaa sitten. Heitin nekin sängylle, runnoin loput vaatteet takaisin kaappiin ja lähdin metsästämään asuun sointuvaa lippistä. Valitsin ensimmäisen käteen osuvan mustavalkoisen lippiksen ja sen alle mustan huivin. Puin nopeasti ylleni ja ryntäsin keittiöön kytäten kelloa koko ajan.

Mutsi hääräs keittiös jotain, faija oli lähteny töihin ja Nora kirosi edelleen kylppärissä. Mä istuin keittiön pöydän ääressä - tai itseasiassa mä olin levinnyt pöydälle totaalisesti.

"Tom, miksi sä makaat siinä pöydällä?" Rachel, eli mun mutsi, kysy. Mä käänsin katseeni sitä kohti.

"Mulla on tavallaan treffit", huokaisin ja se katsoi mua suu auki.

"Sullako? Treffit?" se änkytti ja alko nauraa. Mä irvistin vastaukseksi ja kolautin otsani pöytään. Tollanen se aina oli, ei se pystynyt luottamaan siihen että mun suhteet kestäis päivää pidempään. Vaikka ei mulla ollut mitään suhdetta, Bill oli mulle vaan kaveri, ja... niin, molemminpuolinen ihastus. Oliks tää jotain sellasta 'rakkautta ensi silmäyksellä'-paskaa? Oli miten oli, mua hermostutti ihan kamalasti ja narskuttelin hampaitani.

Bill PoV

"Voi helvetin helvetin helvetti", mä ulisin ja juoksin ympyrää huoneessani. Mun pitäis olla tasan tunnin ja kolmentoista minuutin päästä toisella laidalla kaupunkia, mä en ollut pukeutunut, mulla ei ollut meikkiä ja tukka oli laittamatta. Sen yhden ainoan kerran tuhannessa vuodessa kun mä pyydän että Caitlin herättäis mut ajoissa, se unohtaa ja herään vasta kun Evelyn lähtee juoksemaan jonnekkin ulos. Saman tien olin juossut suihkuun ja nyt mulla oli ainoastaan pyyhe vyötäröllä. Vaatteiden valinnassakin kestäisi varmaan viikko.

Ryntäsin vaatekaapilleni, nappasin sieltä ensimmäiset käteen osuvat bokserit ja puin ne päälleni kolautellen nätisti otsani kaapin kulmaan. Viskasin pyyhkeen petaamattomalle sängylle ja aloin penkoa vaatekaapin hyllyjä. Oli pakko löytää jotain kivaa.

"Amy, tääl on sit ihan kauhee sotku, älä siivoo mun huonetta tänään, se ei olis reilua sua kohtaan!" rääkäisin alakertaa kohti. En saanut vastausta, mutta päättelin silti että Amy oli kuullut. Jatkoin penkomista ja vilkuilin kelloa vähän väliä. Mulla oli harvoin näin kiire. Olin tottunut siihen, että mulla oli tuntikausia aikaa valita asu ja laittautua valmiiksi.

Ei kulunut varmaan viittä minuuttiakaan, kun joka ikinen mun omistama vaatekappale lojui lattialla. Istuin niiden keskellä ja yritin mahdollisimman nopeasti löytää sopivia vaatteita.

"Ei tätä..." mutisin ääneen ja viskasin taas yhden paidan hylkäämieni kasaan. Vittu, eikö mulla oikeasti ollut yhtäkään vaatekappaletta, joka kävisi nyt?! Musta tuntui yleensä, että omistin ihan liikaa kaikkea, mutta nyt ei tuntunut löytyvän mitään.

Lopulta mä päädyin ottamaan summanmutikassa jonkin valkoisen paidan, jossa oli jokin kuva joka ilmeisesti kimalteli, ei mulla ollut aikaa tutkia sitä sen enempää. Pyydystin vaatevuoren alimmaisesta kerroksesta mustat pillifarkut, joissa oli jotain kulumia paikoittain. Vedin vaatteet nopeasti ylleni ja aloin armottomasti miettiä asusteita.

"Caitlin!" huudahdin. Ruskeatukkainen isosiskoni saapui paikalle hetkessä.

"Jees?" se hengähti.

"Kato mun asua ja kerro laitanko nämä", sanoin näyttäen mustia henkseleitä, "vai tämän?" jatkoin ja osoitin niittivyötä, josta roikkui ketjuja. Caitlin punnitsi vaihtoehtoja hetken ja hymähti.

"Laita toi", se sanoi ja nyökkäsi vyötä kohti. "Miks sä sitä multa kysyt? Mihin sä olet muuten lähdössä?"

"Kysyn koska en osaa päättää ja mä lähen tapaan sitä jätkää", mumisin samalla, kun pujotin vyötä farkkuihin. Vedin soljen kiinni yhdellä vedolla ja asettelin sen hyvin.

"Ahaa, okei", Caitlin virnisti. "Tartteksä vielä apua?"

"Joo, laitanko mä jotain koruja?" kysäisin vielä. Cai nyökkäsi ja pakeni paikalta, ennen kuin ehdin esittää lisää kysymyksiä. Hitto, mä olin varmaan rasittava pikkuveli.

Tom PoV

Vilkaisin taas kelloa. Varttia vaille yksi. Mä olin kerrankin näemmä ajoissa. Olin tullut kahvilalle jo varmaan kymmenen minuuttia sitten, koska yleensä olin kaikesta myöhässä, ja tästä en halunnut myöhästyä. Pyörittelin lusikkaa kahvikupissani ja tuijotin ikkunasta ulos. Mä odotin innolla näkeväni Billin taas. Olin varma, että tunnistaisin sen heti, kun se ilmestyisi näkökenttään. Ei sitä voinut olla huomaamatta. Pudottauduin hetkeksi alas pilvilinnoistani ja kurkkasin kuppiini.

"Ai oho", sanoin ajatuksissani huomatessani sen olevan tyhjä. Katsoin taas ulos huokaisten ääneen. Ja silloin mä näin sen.

Bill käveli kahvilaa kohti yhtä tyylikkäänä kuin ennenkin. Sen hiukset ei ollu ihan niin pystyssä kuin yleensä, ne oli lähinnä vaan tuuheat ja näytti todella pehmeiltä. Sillä oli tavallista vähemmän silmämeikkiäkin selvästi. Hymyilin itsekseni ja korjasin asentoani tuolissani. Kohta oveen asennettu kello kilahti ja kuulin kovapohjaisten kenkien kopisevan lattiaa vasten, kun Bill asteli mun luo. Mä siirsin katseeni sen kasvoihin ja virnistin.

"Moi", se sanoi ja hymyili leveästi.

"Moi", vastasin ja se istui mua vastapäätä. "Sulla on tosi kivat vaatteet tänään", sanoin ja katselin sen asua. Tummia farkkuja, valkoista printtipaitaa, mustaa nahkatakkia, niittivyötä, josta roikkui ketjuja, ja mustia saappaita. Se hymyili iloisesti.

"Ai, kiitos... Mulle tuli kiire aamulla", se nauroi. "Sulla on ihana paita, vai mikskä ton kokosta pitäs kutsua." Mä mulkasin sitä vähän loukkaantuneen oloisena, mutta naurahdin sitten.

"Joo, kiitti."

Me oltiin varmaan viis minsaa ihan hiljaa ja katottiin ulos. Sit multa ilmeisesti katkes joku piuha päästä ja möläytin jotain todella typerää.

"Kiva kun aurinko paistaa, hehe."

Bill käänsi katseensa muhun, katsoi mua tyyliin "mitä-vittua-toikin-on-vetänyt" ja alkoi nauraa. Mä lehahdin tulipunaiseksi ja virnistin typerästi. Bill nauroi niin, että mä olisin voinut vannoa, että jos se nauroi noin joka päivä, sillä oli aika hyvät vatsalihakset. Lopulta muakin alkoi huvittaa äskeinen heitto ja aloin nauraa mukana. Ja vittu, mä nautin siitä. Oli ihanaa nauraa jollekin noin oudolle sydämensä kyllyydestä. Ja sitä paitsi, Bill oli tosi söpö kun se nauroi...

Sit me taas hiljennyttiin. Bill alkoi virnistellen katsella ulos ikkunasta. Mä jäin katselemaan sen kasvoja. Ne oli niin sirot, ihan ku tytöllä, mutta kuitenkin omalla tavallaan niin suloisen miehekkäät. Mun silmät osu sen huuliin. Jumalauta, mä en ollu varmaan koskaan nähny yhtä upeita huulia. Ne oli aivan täydelliset, hyvin hoidetut ja niissä oli kevyesti huulikiiltoa... Mä en ollu oikeestaan saanu viel ensisuudelmaani. Olin koittanut vältellä osumia huulille niiden muijien kanssa, joiden kanssa olin pelannut. Ihan sen takia, että jos joskus rakastuisin. Mun teki mieli painaa huuleni Billin huulille ja suudella sitä. Se oli niin herkullisen näköinen ja tuoksui hyvältä. Halusin upottaa kasvoni sen hiuksiin...

Ja siinä kohtaa mä tajusin katsoa jalkoväliini. Voi vittu, oli mulla ennenkin alkanut seistä julkisilla paikoilla, mutta ei nyt! Tunsin helahtavani taas punaiseksi ja koitin peitellä punastusta painamalla kasvot alas. Voi vittu...

Bill PoV

Siirsin katseeni ulkoa taas Tomiin. Se katseli näemmä alas päin ja oli aivan punainen.

"Tom, mitä sä..." aloitin, mutta kurotin hieman kaulaani ja huomasin toisen punastuksen syyn. Ja samalla sekunnilla mä kolautin otsani pöytään ja repesin täysin. Mä en ollut ennen tavannut ihastustani tälleen, mutta vielä vähemmän tälläisiä tilanteita oli tullut.

"Sori", se mumisi selvästi nolona, ja mä vaan nauroin.

"Joo, sori mun puolesta, tää on vaan huvittavaa", räkätin ja koitin purra kättäni. Mä halusin tietää mitä se oli ajatellut, kunhan rauhoittuisin ensin.

----------

Bill PoV

Hetken kuluttua mä olin rauhottunu. Tom oli edelleen aivan punanen ja pyyteli anteeksi. Mua huvitti koko tilanne vieläkin, mutta koitin olla nauramatta.

"Mä oon niin pahoillani, miten mulle voi käydä näin just nyt..." Tom ulvahti ja mä virnistin.

"Et oo ainoo jolle noin on käyny. Mullekin on. Aikaa sitten, kylläkin, mutta silti. Se on normaalia", nauroin ja toistakin alkoi huvittaa. Mä en tajunnut, miten olin onnistunu kääntämään koko homman vitsiksi, vaikka oikeastaan ei se ollut. Parempi niin.

"Joo, jos koitettas unohtaa toi..." Tom hymyili ja punasteli edelleen.

"Joo, mut mä haluan tietää mitä sä ajattelit."

"Kerron sen joskus toiste."

"Okei." Me molemmat virnistettiin eikä puhuttu siitä sen enempää. Päätettiin vaan yhteistuumin että lähetään ulos.

Kattelin Tomia, kun se käveli mun vieressä. Sen kengät rahisi maassa olevaa soraa vasten ja välillä se siemaisi kahviaan. Me käveltiin ympäri kaupunkia, ja ajateltiin mennä illemmalla rannalle hengaamaan. Mulla oli tosi jännittynyt olo jostain syystä, ja tavallaan kuitenkin mun olo oli kuin olisin veljeni kanssa. Mä vaan leikin kielikorullani, vilkuilin Tomia ja join välillä kahvia.

"Mmmh", se mumisi. "Hiljasta."

"On", haukottelin ja hymyilin. "Muuten, sillon kun sä tulit tapaamaan mua sillon sen baarin takana... Sä kehuit mua sillon", mä koitin alotella keskustelua.

"Niin taisin tehdä. Kuinka niin?" Tom hymyili ja katso mua.

"Ooksä oikeesti sitä mieltä?" kysyin ja katsoin, kun toinen nyökkäsi hymyillen edelleen.

"Olen. Sä oot loistava", se kehui ja virnisti. Mä vastasin sen virnistykseen iloisesti. Mua kehuttiin usein, mutta harvoin kukaan varta vasten tuli puhumaan sen takia. Ja mä olin todella iloinen siitä, että Tom oli tullut mun luo. Mä en olisi kävellyt siinä, jos ei olisi tullut. Ajatus siitä hymyilytti mua.

"Millasta musiikkia sä kuuntelet?" Tom kysy. Mä mietin vastaustani hetken.

"Melkeen mitä vaan. Mulla on liikaa lemppareita", nauroin. "Entä sä?"

"Lähinnä rapia tai rockia", se vastas hymyillen. Nyökkäsin hyväksyvästi ja astuin huomaamattomasti lähemmäs rastapäätä. Se kuitenkin ilmeisesti huomasi liikkeeni, koska sen kulmat kohos ja suupielet nousi hymyyn.

Me saatiin lopulta ne take away -kahvikupit tyhjäks, heitettiin pois ja raahauduttiin sitten penkille istumaan. Katseltiin jotain puluja siinä istuskellen. Mä katselin välillä Tomia pureskellen huultani. Se nyppi hupparinsa hihaa hermostuneen näkösenä. Mun oli pakko tehä sille hiljaisuudelle jotain.

"Pitäskö tätä tapaamist kutsuu treffeiks?" mä kysyin tuntien itseni typeräksi. Tom käänsi katseensa muhun ja virnisti iloisesti.

"Tehdään niin", se sanoi. "Mä tein niin jo aamulla, kun piti selittää äidille, mihin oon menossa." Mua nauratti.

Tom PoV

Hymyilin Billin kysymykselle vieläkin. Billistä ois voinu päällepäin ajatella, että se oli joku ylimielinen diiva, mutta jos ton kysymyksen kuuli, oli pakko muuttaa ajattelutapaansa. Se kuulosti niin aidolle, ja samalla hassulle. Mä ihmettelin, mikä mäihä mulla oli käynyt, kun se rakkautta ensi silmäyksellä-shitti oli iskenyt muhun ja tohon täydellisyyden perikuvaan samaan aikaan. Mä yritin ymmärtää Billin suun liikettä. Se näytti leikkivän jollain, mutta mä en ainakaan tiennyt, että sillä olisi ollut kulmakorun lisäksi muita lävistyksiä. Pitäiskö mun kysyä siltä asiasta? Mietin hetken, mutta mun mielestä se tuntu jotenkin typerältä. Halusin kuitenkin tietää.

"Öö, Bill?" mä kysyin vähän haparoivalla äänellä. Se katsahti mua kulmat koholla.

"Hmmm?"

"Tota, tää voi kuulostaa vähän tyhmältä... Mut onks sulla jotain lävistyksiä ton kulmakorun lisäks?" mä ähkäisin typerän kuuloisena. Voi helvetti, en voinut idiootimpaa kysymystä keksiä. Bill tapitti mua suklaanvärisillä silmillään hetken, kunnes alkoi räpytellä niitä ja hymyillä hyvin kysyvän näköisenä.

"Joo, on mulla", se nauroi ja työnsi kielensä ulos. Keskellä kieltä kimalteli pienehkö, hopeanvärinen pallo. Sit se veti kielen sisään ja virnisti. "Jotain taka-ajatuksia?"

"Ei ole", mä pelastauduin nopeasti. "Kattelin vaan sun suun liikkeitä ja mietin et mitä sä duunaat." Bill nyökkäs ja naurahti.

"Okei", se sanoi ihmetellen vieläkin selkeästi.

Taas me istuttiin siinä vähän aikaa ihan hiljaa. Mä koitin miettiä jotain puhuttavaa, tai jotain, mitä me voitas tehä. Kattelin ympärilleni ja sitten se sattu mun silmiini - jäätelökioski.

"Bill, tykkäätsä jäätelöstä?" kysyin yhtäkkiä. Tumma pehko heilahti, kun toinen kääntyi puhumaan mulle.

"Tietenkin", se hymyili. "Kuis?"

"Tuli vaan mieleen et jos sä haluisit jätskin ni mä voisin tarjota."

Pieni hymy ja nyökkäys kertoivat vastauksen olevan myöntävä.

Hetkeä myöhemmin me käveltiin katua pitkin vierekkäin. Kurkkasin välillä silmäkulmastani Billiä, joka katseli näyteikkunoita ja nuolaisi välillä vaaleanpunaista jäätelöään. Hymyilin itsekseni ja nappasin hampaisiini palan mangoa jätskistäni. Että mä rakastin mangomelonijäätelöä. Se toi mieleen lapsuuden. Vaikka okei, mä en muistanu siitä paljon paskaakaan.

"Tomi?" Bill kutsui mua. Meinasin sanoa 'aww', mutta en viitsinyt. Kukaan ei ollut koskaan ennen kutsunut mua sillä nimellä. Se oli söpöä.

"Niin?" kysyin hymyillen.

"Tuli mieleen, soitaksä jotain soitinta, tai harrastaksä muuten mitään? En muista et oltas puhuttu aiheest pahemmin", se hymisi. Samalla hetkellä me pysähdyttiin yhen musiikkiliikkeen eteen.

"Öö, joo. Mulla on kitara, oon soittanu sitä vuosia... Emmä mikään mestari oo mut perusjutut sujuu", virnistin. Jäin katselemaan näyteikkunan kitaroita. Jos mä jostain olin haaveillut, niin se oli uus skitta. Joku päivä mä viel ostasin mustavalkosen Les Paulin, se oli varmaa. Sellasest mä olin haaveillu aina. Nyt sellanen oli mun silmien edes.

"Bill, voidaanks me nopeesti käydä tos kohta?" kysyin ujosti. Bill nyökkäs hymyillen.

Kun me saatiin syötyä, mä hyökkäsin siihen liikkeeseen. Pyysin myyjältä ystävällisesti, jos saisin testata sellasta kitaraa, josta olin haaveillut jo pitkään. Sain toki luvan ja istuin sitten yhteen nurkkaan jakkaralle rämpyttelemään. Bill oli karannut katselemaan jotain muuta, mutta palasi hetken kuluttua ja katsoi mun soittoani kulmat koholla hetken. Kohta lopetin ja katsoin toista.

"Hm?"

"Vau, kun sä sanoit ettet sä oo mikään mestari, mä aattelin et sä osaisit tyyliin soittaa nuoteista jotain helppoa, mut... Vau, sulla on taitoja", se ylisti taputtaen käsiään yhteen hiljaisesti. Mä hymyilin ylpeästi.

"Kiitti", hymisin. "Oon soittanu joku kymmenisen vuotta", selitin. Se katto mua suu raollaan.

"Mä alotin samoihin aikoihin laulamisen", se sanoi virnistäen.

"Jotain yhteistä taas."

"Jep."

Bill PoV

Mä makasin hiekalla ja katselin taivaanrantaa. Auringonlasku oli kauneimillaan ja sen lämpimät säteet tuntuivat ihanalta paljaalla iholla. Olin sulkenut silmäni, ja tiesin, että Tom katseli mua muutaman sentin päästä. Mä tunsin sen hengityksen kasvoillani ja hymyilin vaistomaisesti. Mun käsi puristi hellästi toisen kättä, enkä olis voinu kuvitella yhtään ihanampaa paikkaa viettää iltaa. Kohta nousin pystyyn, pudistelin hiekan hiuksistani ja katsoin Tomiin. Se siirtyi lähemmäs mua samalla, kun upotin paljaat jalkani pehmeään hiekkaan. Me molemmat oltiin riisuttu kengät ja kääritty farkkuja ylemmäs, koska Tom oli halunnut kokeilla, miten lämmintä vesi oli.

"Tomi?" kysyin hiljaa.

"Joo?"

"Haittaisko sua, jos mä tekisin..." mumisin ja asettauduin toisen kainaloon saaden käden olkapäälleni, "näin?"

"Ei. Ei mua haittaa", se hymyili. "Haittaaks sua jos mä teen näin?" Tom vielä kysyi ja painoi kasvonsa hellästi mun hiuksiin.

"Ei. Mä rakastan sitä, jos joku oikeesti haluu olla mun lähellä", sanoin hiljaa ja puristin toisen kättä edelleen. Tunsin, että toinen hymyili ja hengitti kevyesti ja tasaisesti.

Vähän aikaa me oltiin siinä ihan hiljaa. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, ja mua se ei haitannut. Nautin vaan Tomin läheisyydestä, lämmöstä ja katselin aurinkoa, joka oli juuri katoamassa veden syvyyksiin. Sit mä aloin miettiä päiväsiä tapahtumia. Mä en ollut saanut vastausta mun kysymykseen.

"Hei, Tom?" kutsuin toista liikahtaen hieman.

"Mmh..." se mumisi mun hiuksiin ja nosti sitten kasvonsa.

"Sä et vielä oo vastannu siihen mitä mä kysyin päivällä", muistutin.

"Aijaa... Mitä sä kysyit?" se tuntui olevan ihan pihalla. Mä naurahdin kuivasti.

"Mä kysyin, että mitä sä ajattelit, kun sulla alko seistä", hymyilin.

"Ainiiin..." se hymähti ja laski kätensä mun olalta. "Haluutko sä varmasti tietää?"

"Haluun. Mä oon miettiny sitä koko päivän." Katselin toista silmiin ja näykin huultani kulmahampaillani.

"Bill..." se alotti. "Mä ajattelin, miltä tuntus..."

Tom painoi huulensa mun huulille ja kietoi kätensä mun selän taakse. Mä yllätyin, mutta vein sitten toisen käsivarteni pojan niskan taakse ja tunsin, kuinka toinen imaisi alahuultani hellästi. Mä en ollut koskaan tuntenut yhtä suurta tykytystä sydämessäni. Nyt mä tiesin, että tää jätkä oli se, jonka kanssa mä halusin jakaa elämäni - ehkä jopa loppuikäni ajan.

----------

Tom PoV

"No scheisse, tääl alkaa sataa!" mä vinkaisin tuntiessani muutaman pisaran putoilevan poskilleni. Bill katsoi taivaalle, ja hetken kuluttua nyrpisti nenäänsä.

"Siltä näyttää... Onneks kohta pääsee sisään", se lausahti rauhallisesti, vaikka sen äänessä kyllä kuuli ettei se silti ollut innoissaan sateesta. Mä hymyilin ajatukselle hetken, kunnes muistin, että olin vain saattamassa Billiä kotiinsa. Mun koti oli kaukana sieltä.

"Niin... Mut voi vittu, mä joudun viel kävelee himaa!" ärähdin itsekseni. Bill katsoi mua miettien hetken.

"En mä päästä sua yksin tähän aikaan sateessa käveleen kotiis... Tuut meille yöks", se sanoi. Mä ihmettelin hetken, mutta hyväksyin tietenkin tarjouksen.

Meil ei menny ku joku viitisen minuuttia, kun me käveltiin käsi kädessä kaupunginosan läpi. Me oltiin kumpikin aivan märkiä, kun me saavuttiin viimein Billin kotikadulle. Se oli täynnä toinen toistaan hienompia ja suurempia taloja, vaikka pimeässä, sateen ja usvan täyttämässä yössä niitä oli hankala nähdä. Se katu tuntui varmaan kilometrin pituiselta, kunnes lopulta me tultiin tien päähän. Ja mä en ole vieläkään onnistunut näkemään yhtäkään yhtä upean näköistä taloa - ja vaikka mä näinkin sen pimeässä, se teki muhun suuren vaikutuksen.

Kieselstraße 21:ssä sijaitsi suuripihainen, suuri valkoinen talo. Sitä olisi varmaan voinut sanoa kartanoksi. Siinä oli paljon ikkunoita, suuret kaksoisovet, useita parvekkeita ja muuta sellaista. Mä halusin kuollakseni nähdä ton talon auringonvalossa aamulla.

"Älä nyt siinä seiso, tule jo, mun meikit valuu", Bill valitti ja veti mua hihasta. Mä hymähdin jotakin vastaukseksi ja me lähdettiin suuntaamaan sisään. Pidin edelleen Billiä kädestä kiinni, kun me kuljettiin upean pihan halki, ja suoraan suurille lasioville, jotka olivat melkein pelkästään ikkunaa. Viimein me astuttiin eteishalliin. Bill kipitti edeltä johonkin huoneeseen jättäen märät jäljet peräänsä, ja seuratessani sitä päädyin kodinhoitohuoneeseen. Helvetti sentään, sekin oli varmaan meidän talon kokonen. Katselin toista, kun se asetteli märkiä vaatteitaan kuivumaan ja kääriytyi sitten mustaan silkkiaamutakkiin, jossa oli tummanpunaiset reunat ja vyö. Kohta se ojensi mua kohti samanlaista, mutta täysin tummansinistä.

"Laita tää päälles, mä en halua että sä vilustut niissä märissä vaatteissas", se sanoi hymyillen. Mä nyökkäsin, laitoin aamutakin vieressäni olevalle pöydälle ja vedin paidan yltäni.

"Helvetti sentään, teil on valtava talo..." mä ähkäisin ja ojensin paitani Billille, joka ojensi kättään. Riisuin nopeasti myös farkkuni ja annoin nekin toiselle.

"Mjaa, ei musta... Ehkä mä olen vaan tottunut", se virnisti, ripusti munkin vaatteet kuivumaan ja katsoi, kun puin aamutakin ylleni. "Minkä kokonen teidän talo sitten on?"

"Varmaan aika lähellä tätä", lausuin ja huidoin käsilläni tarkoittaen kodinhoitohuonetta. Bill katsoi mua yllättyneenä ja nauroi.

"No, tervetuloa vaatimattomaan kämppääni sitten", se hihkaisi ja veti mut takaisin aulaan.

Nopean esittelykierroksen jälkeen Bill vei mut huoneeseensa, lukitsi oven ja kehotti istumaan alas. Mä olin aivan pyörällä päästäni. Lopulta rojahdin nojatuolille sängyn viereen.

"Herrajumala sentään, mun jalat on kuolleet", valitin. "Teidän talo on ku joku pieni valtio!"

"Vatikaani", Bill hymyili vinosti ja käväisi avaamassa parvekkeensa ovet. Siel oli kyl kieltämättä aika lämmin. Epäilin vahvasti sen johtuvan tummasta sisustuksesta. Kaikki vähän isommat huonekalut siellä oli melkeen poikkeuksetta tummaa puuta, kuten myös lattia. Suurin osa kangaspinnoista oli tummanpunasia, kuten sen kauniisti tuulessa liehuvat verhot, vuodevaatteet, tuolien pehmusteet, matot ja niin edespäin. Myös sen seinät oli tummanpunaset, lukuunottamatta yhtä seinää, joka oli sellasta tummaa puuta myös, kuten huonekalut ja lattia. Ja yhteen niistä tummanpunaisista seinistä oli maalattu vielä tummemmalla ruusuja.

"Tiätkö, mä en oo koskaan ollu tälläses huonees", sanoin ja bongasin muutamalta pöydältä maljakon täynnä punaisia ruusuja. "Sä taidat pitää tummasta sisustuksesta ja... ruusuista?"

"Jep. Mä suunnittelin tän sisustuksen kokonaan itse", Bill hymyili selvästi ylpeänä. Mä nyökkäsin ja katselin seinillä roikkuvia tauluja. Yks niistä oli maalaus, joka esitti selvästi Billiä ja sen siskoja. Ne oli kyl uskomattoman näkönen kolmikko, vaikken ollukkaan sitä vanhinta nähnyt.

Toisessa taulussa oli sarja jotain valokuvia Billistä ja siitä pianistitytöstä. Ne oli ilmeisesti aika läheisiä toisilleen.

"Vietäksä paljon aikaa sen pianistitytön kaa?" kysyin varovaisesti.

"Emily on mun paras ystävä", Bill sanoi onnellisen näköisenä. "Mä oon niin iloinen, että mä tunnen sen."

Kolmannessa taulussa oli punaisella pohjalla mustia, kaunokirjaimilla tehtyjä sanoja. En saanut selvää, mitä siinä luki, mutta aioin selvittää sen.

Neljäs taulu... Neljäs taulu oli tyhjä. Puiset kehykset lepäsivät seinällä ja ammottivat tyhjyyttään. Miksi ihmeessä?

"Bill, miksi toi taulu on tyhjä?" kysyin. Tummatukka käänsi katseensa kehyksiin, pureskeli selvästi huultaan hetken ja kääntyi sitten mun puoleeni.

"Mä ostan uudet kehykset aina, kun musta tuntuu, että mä tarvitsen niitä lähiaikoina", se vastasi. Mä kohotin kulmiani, mutta Billin keskittyessä selaamaan jotakin kansiota, mä ymmärsin sen keskustelun päättyneen.

Bill PoV

Mä kääntelin leikekirjani sivuja mietteliäänä. Siihen oli kerätty joka ikinen muhun liittyvä asia, jonka äiti oli vain kaivanut esiin. En tiennyt mitä mä etsin, tuntui vain siltä kuin joku olisi pielessä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, joten luovutin, laitoin kirjan takaisin paikalleen ja menin sängylleni istumaan. Vilkaisin Tomia, joka selvästi koitti nuuhkia ilmaa. Mä kohotin kulmiani kysyvästi katsoen rastapäätä.

"Mmmh... Häh?" se katsoi mua tyhmänä.

"Mitä sä teet?" virnistin ihmetellen.

"Eiku tääl vaan tuoksuu hyvältä", se selitti nolona ja mä nauroin. Nuuhkaisin itsekin ilmaa, nappasin yöpöydältäni hajuvesipullon ja lähdin kävelemään ympäriinsä suihkuttaen sitä joka paikkaan. Okei, se oli ehkä vähän naisellista, mä myönsin itselleni. Mä olin vaan tottunut tekemään niin. Rakastin sen hajuveden tuoksua, ja mun huoneesta tuli paljon ihanampi paikka elää kun siellä tuoksui hyvältä. Se hajuvesi oli ihan ihmeellinen. Sitä sai naisten puolelta, ja sen tuoksu oli mausteinen ja järjettömän naisellinen - kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut huomauttanut siitä mitään, sanonut vain että tuoksun hyvältä. Eipä se mua häirinnytkään.

"Mä oon nähny vaan et Nora tekee noin... En mä ikinä uskonu et nään kenenkää jätkän tekevän tollee", Tom sanoi hiljaa. Mä katsoin sitä hymyillen vähän kysyvästi.

"Hyvä vai huono asia?"

"Hyvä. Sä tuoksut ihanalta."

Hymy nous mun huulille. "Kiitos."

Olin käynyt nopeasti huuhtaisemassa hiuksistani lakan pois ja pesemässä meikit kasvoiltani. Makoilin sängylläni ja me katottiin jotain telkkarista tulevaa leffaa. Tom istui pienessä mytyssä nojatuolilla, kun mä vilkaisin sitä. Kierähdin toiselle puolelle parisänkyäni.

"Tomi, tuu mun viereen", pyysin ja näytin paikkaa vieressäni. Tom katsoi mua kohti, hymyili ja mönki sitten mun viereeni. Käperryin heti sen kainaloon ja tunsin käden hartioillani. Hymyilin onnellisesti ja nojauduin toiseen. Tom haukotteli hiljaa ja selvästi hymyili sen jälkeen.

"Ajattele... Me ollaan tunnettu vast pari päivää, mä en varmaan tiedä puoliakaan susta ja silti mä pyydän sut meille yöks", sanoin ja kuulin naurahduksen vierestäni.

"Mutta mä tiedän susta kaiken, mitä sä oot sanonu blogissas", se nauroi hiljaa ja puristi mut tiukemmin vasten itseään.

"Tiedät vai?"

"Kysy mitä vaan."

"Mun syntymäpäivä?"

"Ensimmäinen syyskuuta..." Tom virnisti. "Ja tiedätkö, se on sama kun mulla."

"Oikeesti?" ihmettelin. Katsoin toista ja se nyökkäsi. "Outo yhteensattuma."

"Jep. Mutta nyt tiedät mustakin taas lisää!" Tom nauroi. Mä hymyilin sille vinosti. Haukottelin syvään ja tajusin, et mua väsytti ihan kamalasti. Oisin kuitenki mielummin valvonu vaikka koko yön ja jutellu Tomin kanssa. Jotenkin musta tuntui, että tiesin siitä kaiken... Mutta kuitenkaan en. Se tuntui mulle valmiiksi jotenkin tosi läheiseltä. Mä en tiennyt mistä se johtui. Ehkä mä olin vain löytänyt sielunkumppanini - tai sitten se oli vain sattumaa.

Me juteltiin siinä tuntikausia. Puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Mua hämäs se, et sillä oli tosi samantapasia muistoja joistakin jutuista. Lopulta miettiminen väsytti liikaa ja nukahdin siihen, Tomin kylkeen.

Aamulla heräsin, kun joku silitti mun poskea. Nousin pystympään haukotellen ja katsoin, kuka mun vieressä oli. Mulla ei jostain syystä ollut isompia muistikuvia viime yöstä, mutta muistin silti että Tom oli ollut meillä yötä.

"Huomenta, unikeko", se hymyili katsellen mua silmiin.

"Ai... Huomenta", mä mumisin unisena ja hieroin silmiäni. "Öö, nukuitsä hyvin?" kysyin vähän haparoiden, en mä ollut tottunut heräämään jonkun vierestä.

"Nukuin, entäs itse?" Katselin hymyilevää poikaa, jota vasten olin nukkunut. Mietin hetken ja nyökkäsin sitten.

"Jees... Onkoha mun vanhemmat kotona..." mietiskelin ääneen. "Oli tai ei, must tuntuu et jos ne näkee puolalastoman, vieraan pojan mun huoneessa, ne ei ilahdu."

Nousin ylös ja ilmoitin Tomille käyväni alakerrassa hakemassa sen vaatteet. Kiristin aamutakkini vyötä ja lähdin juoksemaan alakertaan. Ja portaiden alla melkein törmäsin vanhempiini.

"Bill, mitä ihmettä sä ryntäilet?" äiti ihmetteli.

"Öö, mitäs tässä, eheh, kaunis päivä tänään!" sönkötin ja mun teki mieli ampua itseni. Isä katsoi mua todella, todella epäilevästi.

"Mitäs sulla on meneillään?" se kysyi ja asetti kätensä mun olkapäälle estääkseen mua karkaamasta. 'Voi vittu', mä ajattelin.

"Ei mitään!" älähdin ja yritin pyristellä karkuun. "Mä vaan... tilasin pizzan! Mun on ihan pakko hakea se just nyt!" Se oli paskin hätävalhe multa ikinä.

"Aamutakissa?" isä ihmetteli ja pudotti kätensä mun olkapäältä. Mä nyökytin päätäni rajusti ja ryntäsin kodinhoitohuoneeseen. Pyydystin Tomin vaatteet mukaani ja lähdin takaisin yläkertaan. Onnistuin täpärästi väistämään vanhempia tällä kerralla, ja huoneeseeni päästyäni suljin oven perässäni.

"Vittu, mä jouduin kuulusteluun matkalla", ulvahdin ja heitin vaatteet Tomille, joka alkoi pukea heti. "Ne kysy mihin mä oon menossa ja oikeesti, en oo paskempaa hätävalhetta muuten ikinä keksiny..."

"Mitä sä sit sanoit?" Tom kysyi ja veti paidan päänsä yli.

"Että mun pitää hakea tilaamani pizza tällä sekunnilla", mumisin ja repesin sen jälkeen. "En tajuu mistä mä sen keksin." Rastapääkin nauroi.

"Okei, toi oli surkee", se myöntyi.

Tom PoV

Istuin Billin sängyllä ja katselin, kun tummatukka puki ylleen. Se valitsi jokaista vaatekappaletta varmaan vartin. Seuraavaksi se siirtyi meikkaamaan, ja oikeesti, edes mun siskoni ei meikkaa sillä vauhdilla. Lopuks Bill suoristi hiuksensa ja pörrötti niitä pienellä määrällä lakkaa. Sit sen tuli istuun mun viereen ja hymyili. Tunsin pehmeän käden omallani ja otin siitä kiinni.

"Mitä kello on?" se kysyi hymyillen edelleen. Vilkaisin kännykästäni kellonajan ja tungin luurin sitten takaisin taskuuni.

"Viittä vaille variksenvittua... No ei, vartin yli kakstoista", vastasin. Bill naurahti mun typerälle vitsilleni ja nyökkäsi.

"Mun vanhemmat on kotona... En sit tiä miten sut saa salakuljetettua ulos", se hymähti. Mä virnistin sille.

"Nii, jos vaik hyppään ikkunast", heitin. Bill nauroi ja painoi sitten lämpimät huulensa mun huulille. Se oli vasta meidän toinen suukko, mutta silti musta tuntui, että olisin tehnyt niin useasti ennenkin. Vastasin kuitenkin suudelmaan hellästi ja hymyilin. Samalla hetkellä ovi aukesi, ja sisään astui edellä nuorehko nainen, ja perässä tuli suunnilleen saman ikäinen mies. Me irrottauduttiin toisistamme saman tien ja katsottiin aikuisia. Ne molemmat tuijotti meitä suu auki, ja mies sai ähkäistyä jotain epäselvää.

"Mit... Mitä ihmettä, Bill?"

----------

Bill PoV

"Ööääh... Voi vittu", mä sain vaan suustani. Vanhemmat katto mua tosi oudosti, tavallaan vihasesti ja tavallaan ihmetellen.

"Kuka tää on?" äiti kysy ja nyökkäs Tomia kohti.

"Yks kaveri... Se saatto mut yöllä kotiin ja sit ku sato ni en halunnu päästää sitä käveleen yksin ni se oli täällä yötä", änkytin. "Ei mitään isompaa..."

"Mennääs alakertaan jutteleen", isä sano ja lähti äiti perässään kohti portaikkoa. Mä tiesin kokemuksesta, että se ei meinannu hyvää. Me noustiin ylös ja lähdettiin kohti ruokasalia, jossa ne yleensä kuulusteli, oli kyse kenestä vaan. Ne oli jo siel kun me saavuttiin paikalle, ja pyysivät istumaan toiselle puolelle pöytää. Mua hermostutti ja puristin Tomin kättä, kun me rojahdettiin tuoleille. Äiti ja isä katto mua tosi syyttävästi.

"Noniin... Eli, ihan perusjutut. Mikä sun nimes on, mistä sä tulet, mistä sä tunnet Billin?" ne tenttas ja tuijotti Tomia. Huomasin selvästi toisen olevan hermostunut, koska se vilkaisi mua ihan hädissään ja melkeen runno mun käden paskaks.

"Tota..." se mumisi ja koitti kuulostaa selkeämmältä. "Mä oon Tom, Tom Kaulitz. Asun... tuoolla noin", se selitti ja huito kädellään samalla, "ja tutustuin Billiin vähän aikaa sitten... Ihan kavereita..."

Jäin tuijottamaan vanhempiani. Ne katso toisiaan järkyttyneen näkösinä ja molemmat oli aivan jäässä.

"Haloo?" huhuilin niitä takaisin maan pinnalle. Isä yskäisi ja sit se käänty taas Tomia kohti.

"Anteeks typerä kysymys, mutta... Millon sulla on synttärit?" Tom tuijotti mua oudosti ja mä kohautin olkiani.

"Ensimmäinen syyskuuta", se vastas kohteliaasti. Isän ihmettelevä ilme vaihtui todella järkyttyneeseen.

"Okei, ei muuta... Voitte mennä", se mumisi. Mä vedin Tomin mukanani aulaan.

Tom katsoi mua edelleen vähän pelästyneenä.

"Joo, sori. Noi on aina epäluulosia kaikista", sanoin pahoittelevasti. "Tälläses tapaukses ainakin..."

"Aa, okei. Mut mä en kyl ymmärrä... Miks ne jääty äsken ihan totaalisesti?" toinen ihmetteli. Mä kohautin olkiani ja ehdotin, josko me lähdettäis pihalle. Tom hyväksy ehdotuksen ja niinpä me paettiin talon ulkopuolelle.

Mä kierrätin Tomia ympäri meidän pihaa. Se sano että ois voinu jäädä asumaan sinne, mua se lähinnä huvitti. Katselin toisen ympäriinsä ryntäilyä ja tunsin, kuinka aurinko paahtoi mun selkää. Nahkatakki oli harvinaisen paska valinta sellaisella säällä. Aurinko paistoi, taivaalla ei näkynyt yhtään pilveä ja lämpötila oli varmaan... No, paljon.

Me oltiin jääty istumaan meidän takapihalle. Tomilla oli selvästi joku ongelma, koska se oli ihan fiiliksissä, kun se katseli meidän taloa.

"Oikeesti, mä maksasin mitä vaan jos mäkin saisin asuu tälläses paratiisis... Ku meidän kämppä on iha kämänen", se selosti ja mä pyörittelin silmiäni hymyillen.

"Joo, eikä ollu ku viides kerta ku sanoit ton", nauroin ja katsoin toisen punastumista. Tom mutisi jotakin epäselvää ja mä kosketin kevyesti sen kättä. Hymy nousi rastapään huulille ja suklaanvärisien silmien katse kääntyi muhun.

"Mm-m... Pitäskö meidän suunnata johkin muualle pyörimään? Sun vanhemmat ei taida pitää musta", se naurahti kuivasti.

"Nee, ne on vaan epäluuloisia kaikista... Mut voidaan me silti lähteä", vastasin.

"Jos... mentäs vaikka meille?"

Nyökkäsin vastaukseksi.

Tom PoV

Jälleen kerran me käveltiin kaupungin halki. Pitelin Billin hentoa kättä omassani ja katselin eteenpäin astelevia jalkojani. Mä en ymmärtänyt, mikä muhun oli mennyt, kun olin ehdottanut meille lähtemistä. Mä pelkäsin tajuttomasti, että Bill kulkis yksin siel kujilla ja... En halunnut ees ajatella mitä ois voinu tapahtua. Meidän puoli oli niin vaarallinen, jos ei osannu varautua.

Siel oli narkkareita, pedofiilejä, varkaita, pahimmillaan myös hulluja, jotka halus vaan tappaa. Ja mikä pahinta, suurin osa niistä kaikista oli homovastasia, ja ne alko riehua nähdessään meidänlaisia. Mun täytyisi siis suojella Billiä parhaimmillaan henkeni uhalla? Ei mikään unelmien täyttymys sinänsä.

"Tomi, kuinka pitkä matka tästä viel on?" toisen ääni rikkoi mun ajatukset. Mä hymyilin sille.

"Ei enää pitkä", mä vastasin ja vedin toisen lähemmäs itseäni. Bill kuulosti ihan pieneltä lapselta. Se hellyytti mua ja herätti mussa suojelunhalun.

Hetken kuluttua me saavuttiin mun kämpille. Avasin oven päästäen Billin sisään ja astuin itse perässä. Tummatukka näytti uteliaalta.

"Tervetuloa matalaan majaani", mä virnistin ja opastin toisen mun huoneeseen. Se istahti mun sängylle ihan pokkana ja mä menin sen viereen. Se katseli ympärilleen kiinnostuneena ja katse kiinnittyi lopuks mun huoneen nurkassa nököttävään kitaraan.

"Onks toi sun?" se kysyi hymyillen. Mä nyökkäsin, kävelin hakemaan soittimen ja istuin takaisin toisen viereen. Bill katsoi kitaraa ihaillen ja kosketti sitä pitkillä sormillaan selvästi varoen. Mua huvitti.

"Ei se hajoo jos sä kosket siihen", naurahdin katsoen toista. Se punastui kevyesti.

"Niin..." se hymisi. "Soita mulle jotain?" se ehdotti. Mä mietin hetken, yritin palauttaa mieleeni toista niistä biiseistä, jotka Bill oli esittänyt siellä klubilla. Sit mun sormet asettu automaattisesti oikeille paikoille ja aloin soittaa hiljalleen. Toinen katsoi mua ihaillen ja nyökytteli mukana. Jossain vaiheessa se tais tunnistaa biisin, koska sen silmät laajeni ja sen suu alko liikkua sanojen mukana. Mua hymyilytti ja jatkoin soittamista vielä hetken, kunnes lopetin ja katsoin toista silmiin.

"Ei jumalauta jätkä... Oho", se sanoi yllättyneesti. "Heilig." Katsahdin toista kysyvästi.

"Mmmh?"

"Aahm, siis ton biisin nimi. Se on Heilig", Bill nauroi ja heilautti hiuksiaan. Mä nyökkäsin ymmärtävästi.

"Sä siis oot sanottanu sen?" kysyin ja toinen nyökkäsi.

"Yeah, oon. Samoin ku Vergessene kinderin... Ja monia muita biisejä", se hymyili katsellen mua. Mä katselin sitä ihmetellen.

"Vau. Oot sä aika epeli."

Näppäilin kitaran kieliä hiljakseen ja vilkaisin välillä Billiä, joka katsoi mua. Se selvästi mietiskeli jotakin, joten mä koitin pysyä hiljaa ja antaa sen miettiä. Kohta se kuitenkin avasi suunsa sanoakseen jotakin.

"Tomi kuule..." se mumisi jotenkin nolon kuuloisena. Mä lopetin soittamisen heti ja keskityin toiseen antaen puheenvuoron. "Tää on nyt tosi typerä kysymys, mut... Kun sä sanoit mun vanhemmille, et me ollaan kavereita... Ollaanks me tosiaan vaan kavereit?" Mä laskin kitaran kädestäni, katsoin toista hymyillen ja vedin pojan kainalooni.

"Me ollaan ihan mitä vaan. Vaikka tähtiä taivaalla. Mitä sä vaan haluat", mä lausahdin hiljaa silitellen toisen mustaa, pehmeää hiuspehkoa. Toinen hymyili.

"Mä vaan mietin sitä, et voisinko mä puhua susta mun... poikaystävänä?"

"Toki."

Ja siihen me jäätiin pitkäksi aikaa.

Bill PoV

Illalla Tom saatto mut niiden puolelta pois, ja mä suuntasin yksin kotiini. Olin varma, että jostain joku hyökkäisi kohta mun kimppuuni, joten kiihdytin koko ajan vauhtia ja eipä aikaakaan, kun olin jo kotiovella. Astelin sisään, laitoin kenkäni paikalleen ja kipitin yläkertaan. Kävin tunkemassa nahkatakkini takaisin kaappiin ja lähdin alakertaan juomaan. Kuulin vanhempieni hiljaisen puheen olohuoneessa kävellessäni toisesta ovesta keittiöön. Join nopeasti lasillisen vettä ja painauduin sitten seinää vasten kuuntelemaan vanhempien keskustelua.

"Oletko sä ihan varma siitä?" äiti kysyi isältä hiljaa.

"Kai mä nyt oman poikani tunnistan, jos mä sen näen!"

"Pitäskö meidän kertoa siitä Billille...?"

"Musta tuntuu, että se on jo tarpeeks vanha ymmärtämään..."

Siinä kohtaa mä astuin olohuoneeseen keittiön varjoista.

"Moi", sanoin ja äidin ja isän katseet kohdistu muhun.

"Ai, hei Bill", äiti hymyili ja kehotti käden liikkeellä istumaan niitä vastapäätä sijaitsevalle sohvalle. Mä loikin parilla askeleella sohvan luo ja istahdin siihen. Kysyvä ilme kohos mun kasvoille.

"Bill... Me toivotaan että sä ottasit tän hyvin", isä mumisi katsoen muhun. Sen näyttelijäntaidoista ei selvästikään ollut apua nyt.

"Onks äiti raskaana tai jotain?" kysyin huolestuneen kuuloisena ja olin kerrankin oikeasti pihalla puheenaiheesta. Äiti pudisti päätään, huokaisi ja aloitti.

"Me ollaan pahoillamme, että ei olla kerrottu aikasemmin", se selitti, ja sen silmissä kimalteli kyyneliä. "Mä en ole sun oikea äitis", se tunnusti. Mä katsoin niitä todella ihmetellen.

"Siinäkö se oli?" älähdin.

"Ei", isä jatkoi. "Sun oikee äitis elää toisessa paikassa... Ja sen luona asuu myös sun veljes. Sun identtinen kaksoisveljes." Mun silmät levis ja suu loksahti auki.

"Mun... mikä?!" huuhdahdin. "Mut... mä... miksen mä tiennyt mitään?"

"Siitä on kohta viistoista vuotta", isä muisteli katsoen mua. "Mä ja mun entinen vaimo, Rachel... Me haluttiin yks lapsi. Pian selvis, että se odotti kaksosia. Se oli vaikeeta aikaa meille molemmille, ei me oltu varauduttu kahteen. Sit te synnyitte... Ja te olitte kolmevuotiaita, kun me erottiin. Sovittiin, että kumpikin ottaa yhden luokseen ja niin se myös pysys. Helpompaa kaikille niin. Mut nyt, viistoista vuotta jälkeenpäin... Sä raahaat tuntemattoman pojan meille ja me löydetään teidät suutelemasta... Ei siinä muuten mitään..." se henkäisi ja piti hetken taukoa katsoen mua.

"Niin?" mä kysyin peläten pahinta.

"Tom on sun veli."

Se oli mulle liikaa. Mä pyysin anteeks, ryntäsin pois huoneesta ja lukittauduin vessaan lysähtäen lattialle. Ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen mä itkin lohduttomasti. Vain mulle voi käydä näin. Mä rakastun; ja sitten selviää, että mä oon umpirakastunu veljeeni. Mitä muuta siinä kohtaa olisi voinut tehdä kuin itkeä?

----------

Bill PoV

Kuukausi kului aivan huomaamatta, ja ennen kuin ehdin tajuta, oli elokuun 31. päivä. Huomenna olisi mun synttärit... ja niin myös Tomin. Mä en ollut kertonut Tomille meidän veljessuhteesta. Mä en halunnut pilata kaikkea sellaisella asialla, sukurutsaus oli laitonta. Tom aikoi mennä huomenna kavereidensa kanssa johonkin, ja mä olin sopinut omien kavereideni kanssa bileet. Tapaisin rakkaani myöhemmin kahden kesken.

Mä olin todella, todella innoissani. Täyttäisin kuitenkin 18, se maaginen ikä. Saisin juoda laillisesti, hankkia ajokortin, mä olisin aikuinen. Mua jännitti aivan järjettömästi. Olin varmaan viikon jo huolissani vilkuillut peilistä, oliko mulla jotain piiloryppyjä. Tuntui että vanhenin ihan silmissä ja varmaan rupsahdin samaan tahtiin...

Kohta heräsin ajatuksistani ja vilkaisin pöydällä lojuvaa kännykkääni. Mun teki tajuttomasti mieli soittaa Tomille. Näkisin sen vasta huomenna, myöhään illalla. Yli 24 tuntia ilman sitä? No way. Nappasin kännykän käteeni ja selasin numeroita osoitekirjasta. Pysähdyin nähdessäni Emilyn nimen. En ollut nähnyt tyttöä pariin päivään, joten painoin vihreää näppäintä ja nostin puhelimen korvalleni. Kuuntelin tuuttausta ja naputtelin pitkillä, mustiksi lakatuilla kynsilläni pöydän kiiltävää pintaa. Mun katse harhaili ympäri huonetta, kunnes se pysähtyi siihen tauluun, jossa oli sarja valokuvia musta ja Emilystä. Harvoin me pidettiin niin rankasti hauskaa kuin niitä kuvatessa.

"Amanda Sheldon", kuulin äänen puhelimesta. Näin silmissäni Amandan, Emilyn kauniin ruskeatukkaisen äidin. Näemmä tyttö itse oli tekemässä jotain muuta kuin vahtaamassa puhelinta. Soitin aina niiden pöytäpuhelimeen, kun ei Emily osannut käyttää sen kännykkää. Höpsö tyttö.

"Ai moi, Bill täällä", esittäydyin lopulta. Kuulin naisen naurahtavan toisessa päässä. "Onks Emily lähistöllä?"

"Joo, on se. Leikkii Bonnien kanssa tossa, ootas hetki", Amanda lausahti ja alkoi huudella tytärtään. Kohta kuulin kevyiden askelien äänen ja luuri kolahteli.

"Mooooi!" Emily hihkaisi ja hätisteli pikkusiskoaan kauemmas. "Mitä jätkä?" Mä nauroin.

"Moi, mitäpä tässä", hymyilin ja hypistelin pöydällä lojunutta sormusta. "Tuli tylsää nii aattelin soittaa ja kysyä että oisko susta seuraa?"

"Toki, vahdin kyllä Bonnieta kun mutsi tekee jotain töitä, mutta sä voisit tulla viihdyttään meitä", tyttö sanoi.

"Käy mulle, lähenkö heti tuleen?" kysyin.

"Jees, tervetuloa vaan, täällä ollaan", Emily nauroi. Se siirsi puhelinta kauemmas itsestään ja kuulin, kun se puhui siskolleen. "Arvaas mitä, kulta? Bill tulee meille kohta! Sä pääset taas leikkiin sen kanssa!"

Mua alkoi naurattaa, kun kuulin kimeän äänen hihkuvan ilosta. Sanoin vielä moikat Emilylle ja sammutin puhelun kerätäkseni tavarat kasaan.

Aurinko paistoi ja taivas oli melkein pilvetön, kun mä kävelin kohti Emilyn kotitaloa. Puiden lehdet olivat ihanan syksyisen värisiä ja putoilivat puista hiljalleen. Oli siis mitä parhain ilma. Kävelin rauhallisesti katua pitkin ja nostin pilottilasejani kahdella sormella, jotteivat ne tippuisi. Katselin lasieni takaa ihmisiä ympärilläni. Jotkut juoksivat kelloa tarkkaillen, osa vain nautti kauniista ilmasta, ja pienet lapset leikkivät puistoissa ja pihoilla. Tiesin, ettei Emilyn talolle ollut enää pitkää matkaa, joten päätin istahtaa hetkeksi kadun varressa olevalle penkille. Heitin jalkani toisen yli ja ristin käteni rinnalleni. Aurinko porotti suoraan mun kasvoille ja mulle tuli kuuma.

Kohta huomasin, että mun viereen istui joku tyttö. Se oli ehkä yksitoistakesäinen, sillä oli pörröinen kuparinpunainen tukka ja kasvoissa pisamia. Se katseli mua suu raollaan ja suuret, vihreät silmät uteliaana. Mä hymyilin sille.

"Moi", se hymähti.

"Moi", naurahdin ystävällisesti. Tyttö näytti selkeesti ihmettelevän, että vastasin sille.

"Sä näytät tutulta", se sanoi ja kallisti päätään.

"Hyvin mahdollista..." virnistin ja käänsin katseeni kohti yhtä isän malliston mainoskylttiä, jossa mä poseerasin kädet hiusten seassa ja tuijotin intensiivisesti kameraa. Se tyttö vilkaisi sitä kylttiä, sitten mua, sitten taas sitä mainosta ja sitten pysähtyi muhun.

"Voi herrajumala", se älähti ja iski käden otsalleen. Mä virnistin ja katsoin sitä kulmat koholla.

"Että mä osaan olla sokea", se änkytti ja katsoi mua ihaillen.

"Sellasta sattuu", hymyilin ja se punastui.

"Ja sori kun tähän vaan tungin... Halusin vaan tietää miks oot niin tutun näkönen", se selitti. "Mä oon muuten Melanie."

"Hauska tavata", virnistin. "Mä oon Bill."

"Joo, mä tiesin... Mä ihailen sua", Melanie sanoi ja tapitti mua suurilla silmillään. "Suhun törmääminen on mulle tosi iso juttu... Kun ei mulle yleensä mitään tällästä tapahu." Mä nauroin sille hyväntahtoisesti.

"Aijaa, no, onnenpäiväs", hymyilin.

"Saanks mä sun nimmarin?" se kysyi yhtäkkiä. Nyökkäsin ja tyttö alkoi kaivaa laukkuaan. Se nappasi sieltä jonkun lehden, josta repäisi irti julisteen, tunki lehden takaisin laukkuun ja pyydysti vielä mustan tussin. Sitten se ojensi ne mulle ja hymyili. Tutkailin sitä julistetta hetken ja naurahdin. En yllättynyt mitenkään löytäessäni siitä oman kuvani. Kirjoitin nimmarini alanurkkaan ja omistin sen toiselle sydämen kanssa.

"Ole hyvä", hymyilin ja ojensin tavarat toiselle. Melanie kiitti selvästi onnellisena. Hassua, miten pienet asiat parantaa päivää.

Poseerasin tytölle vielä pariin kuvaan, hyvästelin hänet ja jatkoin matkaani.

Viimein mä näin sen; merensinisen, suurilla valkoreunaisilla ikkunoilla ja valkoisella kuistilla varustetun talon. Olin rakastanut sitä taloa ensinäkemästä lähtien. Kävellessäni lähemmäs mä aloin nähä sen suurta, hyvin hoidettua puutarhaakin. Astelin portista sisään ja näin Amandan haravoimassa lehtiä.

"Hei!" huudahdin. Nainen kääntyi katsomaan mua ja hymyili.

"Bill! Hauska nähdä suakin", se tervehti. Mä vastasin sen hymyyn ja astelin ovelle. Tapani mukaan koputin tietyn rytmin tiettyyn kohtaan ovea, ja kohta ovi alkoi kolista. Lopulta se aukesi ja näin Emilyn, joka oli nostanut pikkusiskonsa syliin.

"Ihana nähdä", se henkäisi ja rutisti mua vapaalla kädellään. Halasin toista myös ja astelin sisään.

"Samoin", naurahdin ja käännyin pikkuisen, nelivuotiaan tytön puoleen.

"Ja sinä se vaan päivä päivältä tuut kauniimmaks ja isommaks", lässytin ja pörrötin Bonnien vaaleaa tukkaa. Tyttö kihersi ja venkoili alas siskonsa sylistä. Emily nauroi ja veti mut perässään eteisen läpi aulaan, siitä yläkertaan, vasemman puoleiselle käytävälle ja viimeisestä ovesta sisään. Tytön huone oli valoisa ja kotoisa, eikä Emilyn lempiväri jäänyt huomaamatta. Valko-turkoosi sisustus oli suloisen tyttömäinen. Me istahdettiin toisen sängylle.

"Mitäs sulle kuuluu?" Emily kysyi. Mä aloin miettiä asiaa, ja tajusin, etten ollut sanonut sillekään... mun salaisuudesta. Tiesin, että Emily pitäisi asian salassa, mutta viitsisinkö kuitenkaan kertoa?

"Ööm... Ei mitään ihmeempää", sanoin epämääräisesti ja kierrellen. Toisen vaaleanruskeaksi värjätyt kulmat nousivat epäilevästi.

"Älä viitti", se torui. "Mä tunnen sut. Mikä sul on?" Okei, mitä mä sanoisin? 'Tom on mun kaksoisveli, oon sukurutsari ja harrastan twincestiä, mikäpä tässä'? Ei, niin mä en voisi sanoa. Olin kusessa.

"Emily... Tää on aika... Silleen jännä juttu..." kiertelin. "Kun mä en tosiaan tiedä, miten sanois sen, siis ilman et alat kiljua."

"Kerro nyt!" se huudahti. "Tuleeks sust isä? Tai äiti?!"

"Ei!" rääkäisin kauhistuneena. Pidinhän mä lapsista, mutta... Eeei. "Se on jotain paljon... pahempaa." Toisen epäilys nousi entisestään. Mitä mä sanoisin?

"Siis voi helvetti, mä sanon suoraan... Mä sain melkein kuukausi sitten tietää, et... Voi paska", selitin, mutten saanut sanottua, vaan painoin kasvot käsiini ja etsin oikeita sanoja.

"Bill, sä tiedät että sä voit sanoa mulle ihan mitä tahansa", Emily lohdutti ja vei toisen kätensä mun selälle.

"Tiedän... Mutta tää ei oo helvetti mullekkaan helppoa sanottavaa", älähdin ja tunsin silmieni alkavan vettyä. Ei, en alkaisi itkeä. En totta vitussa alkaisi itkeä. "Mä vaan yritän sanoa että... Mä rikon hitto lakia. Joka vitun sekunti mä rikon lakia, ja jos me elettäs keskiajalla, mut poltettas roviolla", parkaisin lopulta ja tunsin sanoneeni jo tarpeeksi.

"Okei, nyt mun on pakko saada tietää", toinen hymähti ja rutisti mut itseään vasten. "Sano. Mä ymmärrän, et se on varmasti vaikeeta, jos se on jotain NOIN pahaa, mut yritä." Mä vedin syvään henkeä ja irrottauduin toisen otteesta nähdäkseni tämän silmät.

"Mä sain kuukaus sitten kuulla, et mulla on veli. Kaksoisveli", henkäisin.

"Ja siinäkö se oli?"

"No ei... Pahin on viel sanomatta..." mumisin ja purin huultani. "Tom on mun veli. Identtinen kaksoisveli. Ja mä seurustelen sen kanssa."

Emilyn ilme oli järkyttynyt, mutta samalla mun puolestani surullinen. Se puristi mut tiukkaan halaukseen. Ja kyllähän mä tiesin, että se tukis mua missä tahansa paikassa. Miks mä olin ees ajatellut sen suuttuvan, tai jotain?

Tom Pov

Mä istuin sängylläni, toisessa kädessäni pitelin kahvimukia ja toisella kääntelin edessäni makaavan kirjan sivuja. Mä olin tylsistyksissäni alkanut lukea jotain hyllystä löytynyttä kirjaa, vaikka ei mua oikeasti lukeminen pahemmin kiinnostanut. Odottelin vain iltaa, ja nyt oli vasta iltapäivä. Illalla me mentäisiin porukan kanssa bilettään jonnekkin, ne kai aikoi raahata mut baariin - kuten yleensäkin, jos täytti 18. Billistä mä en tiennyt, se menisi omien ystäviensä kanssa jonnekkin, ja me oltiin sovittu että tavattais huomenna... Ja Bill aikoi ehkä tulla mun luokseni yöksi. Se ei halunnut, että sen vanhemmat näkis mut kännissä. En kyllä halunnut mäkään.

Hörppäsin viimeisen tilkan jäähtyneestä kahvistani ja työnsin mukin pöydälle. Taitoin kirjan kulman ja heitin sen mukin viereen. Vilkaisin nurkassa lojuvaa kitaraani tylsistyneesti, sitten siirsin katseeni pöydän laatikostoon ja takaisin kitaraan. Ja samalla sekunnilla mä keksin, mitä mä antaisin Billille syntymäpäivälahjaksi. En mä sitä ajoissa saisi valmiiksi, mutta vähän myöhässä sitten... Nousin siis ylös, astelin työpöytäni eteen ja aloin penkoa laatikoita. Kyniä, kumeja, papereita, vihkoja, levyjä kansilla ja ilman... Mitä mun laatikoista et löytänyt, sitä sä et tarvinnut. Lopulta löysin ne pari etsimääni paperia ja tarpeeksi terävän kynän ja suhteellisen puhtaan kumin. Runnoin tavarat käteeni, pyydystin toisella kitaran ja rojahdin takaisin sängylle lojumaan. Suoristin ne paperit sängylleni niin, että näin ne, ja aloin näppäillä hiljakseen sylissäni lepäävän soittimen kieliä. Vilkuilin samalla papereihin raapustettuja säveliä ja hyräilin melodiaa itsekseni. Eikä se raapustus pahempi ollu. Lyriikat kun vielä saisi, se olisi täydellinen. Mä jatkoin biisin soittelua hiljakseen, ja kuuntelin, kuinka Nora juorusi puhelimessa.

Kello kahdeksan lähestyi uhkaavasti. Mä olin etsinyt sopivat vaatteet valmiiksi, käynyt suihkussa ja nyt lojuin pyyhe lanteilla sängylläni. Tuijotin kelloa ja laskin sekunteja huomiseen. Kohta mä olisin virallisesti 18. Ja vittu, mä odotin sitä. Saisin viimeinkin ajaa autoa, ostaa itse omat röökini, juoda luvallisesti... Ja sillä hetkellä ovikello soi. Mä nousin ylös ja tassuttelin ovelle avaten sen. Adrian ja Jack seiso mun edessäni ja kummallakin oli virne naamalla.

"Mitä Tom?" Jack kysäs.

"Mitäpä tässä", virnistin ja huomasin Adrianin kattelevan mua.

"Meinaatko tolleen lähtee?" se kysyi hymyillen. Irvistin, viitoin niitä sisälle päin ja lukittauduin huoneeseeni pukemaan. Vedin vaatteet nopeasti ylleni, sidoin rastani ponnarille ja asettelin lippiksen päähäni. Tungin kännykän ja avaimet taskuihin. Painelin ulos huoneesta ja vetäisin kengät jalkaani.

"Noni, let's go", hymyilin ja niin me lähdettiin ulos. Siel odotti loput kaks meidän pienestä jengistä.

"Moro!" Sammy ja Chris huudahti yhteen ääneen. Mä löin high fivet niiden kanssa ja koko porukka ahtautu Jackin autoon. Kuinkahan kännissä mä olisin tän jälkeen? Istuskelin rennosti pelkääjän paikalla ja rummuttelin käsillä jalkoihini. Hyräilin aikaisemmin soittamaani biisiä ja tuijottelin ikkunasta, kuinka talot vilistivät ohi.

"Tom hei, sua ei oo kauheesti näkyny. Missä sä oot oikeen ollu?" Sammy kysäisi. Mä mietin hetken, mitä vastaisin.

"No te ette vedä sit kilareit vaikka oisin transu?" mumisin. Näin neljä nyökyttelevää päätä. "Okeei", jatkoin. "Mä oon hengannu aika paljon toisella puolella... Mun po... öäääh... kav... aaahm, poikaystävän kanssa", sain änkytettyä.

"Ei vittu, ootko sä tosissas!?" Sammy älähti virne naamallaan ja läiskäisi kätensä mun olalle. Nyökkäsin hymyillen.

"Meille et kertonu mitään! Millanen se jätkä on?" alkoi tenttaus.

"Se on... tosi söpö. Ihana. Kiva, ystävällinen, kaunis... Taiteellinen", yritin kuvailla Billiä parhaani mukaan.

"Ei jumalauta... Mä haluun nähdä sen joskus, tuot sen näytille!" Chris hymyili.

"Mikä sen nimi on?" Jack kysyi.

"Bill", vastasin ja hymyilin onnellisesti. Mä olin sillä hetkellä helvetin ylpeä siitä, että seurustelin pojan kanssa - ja vieläpä niin mielenkiintoisen, että kaveritkin kiinnostu siitä. Se oli harvinaista.

Vähän ajan kuluttua me istuttiin koko porukka yhden baarin tiskillä ja juotiin jotain jonkun tilaamia juomia. Mä en ollu vielä virallisesti kahdeksaatoista, mutta silti ne idiootit portsarit oli päästäny mut sisään. Mulla ei ollut hirveän kestävä alkoholipää, joten olin jo muutaman juoman jälkeen kätevässä nousuhumalassa. Tässä seurassa en kuitenkaan voinut välttyä umpikänniltä - jätkät kun aina joivat ittensä pöydän alle. Onneks mä näkisin Billin myöhemmin, ja se vois auttaa mua hoitaan humalan vittuun...

"Tom hei, nyt vähän vauhtia, ethän sä oo juonu viel paljoakaan", Adrian hoputti ja tunki jonkun drinkin taas mun eteeni. Säälin pääparkaani jo ennen kuin edes harkitsin juoman litkimistä.

Bill PoV

Mä olin hyvin kevyesti humalassa, ja sen tasoista oli ollut meidän jututkin mun bileissä. Lopulta puolen yön aikoihin mun kaverit olivat painuneet kuka minnekin, ja mä kävelin Emilyn kanssa kaupungilla. Se lähtisi kohta kotiinsa, mutta lupasi kulkea mun kanssani hetken matkaa, kun menisin Tomin luo.

"Aiotko sä sanoa Tomille siitä jutusta?" Emily kysyi hiljaa multa. Hymähdin ja kohautin olkiani.

"Kyl mä varmaan. Myöhemmin. Tänä yönä en, mä haluan vain olla kaksin sen kanssa. Rauhassa", hymyilin. Tyttö nyökkäsi ja vaaleat hiukset heilahtivat pään liikkeen mukana. Me oltiin saavuttu siihen risteykseen, jossa toinen lähtisi omaan suuntaansa.

"Onnea teille", Emily toivotti aidosti onnellisena ja veti mut halaukseen. Mä kiedoin käteni toisen ympärille ja tunsin oloni turvalliseksi.

"Kiitos", vastasin. "Kaikki menee varmasti hyvin, vaikka Tomi onkin varmaan umpikännissä."

Emily nauroi. Me hyvästeltiin toisemme ja jatkettiin matkaa kumpikin eri suuntaan. Mä kaivelin takkini taskuja ja löysin melkein täyden tupakka-askin. Poltin tosi, tosi harvoin, koska en tahtonut pilata ääntäni. Mutta yleensä päihtyneenä tuli tuhottua yksi syöpäkääryle. Sytytin savukkeen ja jatkoin matkaani vetäen välillä tervaa keuhkoihini.

Vartin kävelyn jälkeen mä bongasinkin Tomin hoipertelemassa katua pitkin. Se käveli yllättävän tasapainoisesti ollakseen aivan kuutamolla. Kiihdytin vauhtiani.

"Moi!" huudahdin. Pojan katse siirtyi muhun ja hymy nousi toisen kasvoille. Mä astelin toisen eteen hymyillen itsekin.

"Terve", Tom mongersi ja halasi mua. Katsoin toista hieman yllättyneesti yhtäkkisestä hellyydenosoituksesta, mutta vastasin halaukseen onnellisesti.

"Tartteeks sua taluttaa vai liikutko itekin?" kysyin. Tom irvisti ja me lähdettiin jatkamaan matkaa.

Ja mä en vielä siinä kohtaa tiennyt, mikä mua odottaisi, kun me päästäisiin perille.

Tom PoV

Me käveltiin Billin kanssa mun kämpille alle viidessä minuutissa. Molemmat oli enemmän tai vähemmän humalassa, mutta silti kumpikin puhui harvinaisen selvästi. Kello lähestyi yhtä, kun me viimein hiippailtiin ovesta sisään ja mun huoneeseen. Nora oli jossain kaverillaan ja vanhemmat jossain helvetissä, joten me oltin kaksin... Pelkkä ajatuskin kaksin olemisesta sai mun sydämen hakkaamaan. Bill istahti mun sängylle ja mä rojahdin sen viereen melkein heti perässä.

"Oliks sulla kiva ilta?" Bill kysyi ja heitti takkinsa mun tuolille.

"Mm-m", hymisin. "Sullaki?"

"Joo", se hymyili. "Meil oli ihan mielettömän kivaa... Mut koko ajan mä ikävöin sua."

"Niin..." mä mumisin. Jotenkin mun aivot alko menettää hallintaa mun kehosta, enkä oikeen enää pystyny kontrolloimaan tekojani.

"Tomi, sä käyttäydyt aika... Oudosti?" Bill ihmetteli. "Et oo ihan oma ittes... Vai johtuuks se vaan siitä kännistä?"

"Joo, johtuu se", koitin virnistää. Katselin toisen hoikkaa kroppaa ja nuoleskelin huuliani. Mä halusin tietää, mitä noiden mustien vaatteiden alla oikeastaan olikaan. Olinhan mä jo nähnyt toisen ilman vaatteita... Mutta mä halusin koskettaa. Tuntea Billin paljaan ihon vasten omaani. Kuulla toisen voihkivan mun nimeäni.

Mun housut alkoi pikku hiljaa käydä tukaliksi. Ja samoihin aikoihin mä menetin kontrollin kehooni täysin.

Vein käteni toisen paidan alareunalle ja aloin riuhtoa kyseistä vaatetta toisen päältä.

"Tomi, vou, vähän rauhallisemmin", Bill ähkäisi vaivaantuneena. Mä en kuitenkaan rekisteröinyt tuota puhetta, vaan vetäisin nopeasti paidan toiselta. Heitin lippikseni kauemmas ja riisuin oman paitanikin. Bill katsoi mua kulmat koholla, kun rupesin avaamaan tämän vyötä. Kohta kuitenkin tunsin toiset kädet pitämässä kiinni omistani.

"Etkö sä kuule mua? Rauhotu!" se huudahti. Mä vain murahdin sille ja repäisin käteni vapaaksi. Nopealla liikkeellä avasin toisen vyön ja siirryin aukomaan farkkujen vetoketjua. Hetkessä sainkin farkut auki ja aloin vetää niitä toisen päältä.

"Tom! Lopeta nyt, tää ei ole hauskaa!" Bill valitti ja koitti parhaansa mukaan pistää hanttiin. Mä kuitenkin olin reilusti sitä voimakkaampi, ja pääsin kohta siirtymään omien housujeni kimppuun. Onnekseni ne putosivat päältä pelkällä vyön avaamisella. Vein katseeni takaisin mustatukkaan, joka katseli mua hetki hetkeltä pelokkaammin. Se alkoi aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan.

Painoin pojan sängylle selälleen, ja asetuin itse toisen jalkojen päälle istumaan.

"Tom... Älä viitti nyt", Bill mankui. Mä asetin huuleni toisen huulille, ja vastentahtoiseen suudelmaan sekoittuivat alkoholi ja tupakansavu. Nousin pois toisen jaloilta ja aloin painaa suudelmia Billin kaulalle. Etenin hitaasti alaspäin. Rintakehälle saapuessani nuolaisin toisen nänniä saaden mustatukan irvistämään. Mutta sillä hetkellä mun mielessä pyöri vain yksi asia: saada omat halut tyydytettyä. Jatkoin toisen vartalon suutelemista edeten koko ajan nopeammin alas. Pian mustien boksereiden reuna tuli vastaan, ja nostin katseeni toisen silmiin, joissa loisti pelko. Virnistin ja aloin vetää toisen boksereita pois, huolimatta valituksesta ja hanttiin pistämisestä.

"Rakas, oo kiltti ja lopeta", mustatukka vaikeroi. Mä kuitenkin vetäisin toisen bokserit yhdellä liikkeellä pois, eivätkä omatkaan kauaa enää puristaneet. Jäin katselemaan hetkeksi toisen kasvoja, jotka olivat kuin enkelillä. En ollut koskaan nähnyt ketään kauniimpaa... ja haluttavampaa. Tutkailin toisen koko alastonta vartaloa. Bill oli hoikka, ja mä olin aina pitänyt enemmän siitä ruumiintyypistä. Mun himoni kiihtyi entisestään, ja tunsin pakottavaa tunnetta jalkovälissäni. Lipaisin huuliani kielenkärjellä ja henkäisin. Vilkaisin edessäni makaavan pojan kasvoja. Pelko loisti tummatukan silmistä. Suu raottui hitaasti.

"Tomi..." Bill vaikeroi. "Oo kiltti, älä." Mä ohitin sen pyynnön täysin ja otin kiinni toisen yhteen puristuneista jaloista. Tunsin, kuinka Bill jännitti jalkojensa lihaksia ja irvistin.

"Avaa ne", käskin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Työnsin siis käsilläni jalat sivuun ja asetuin itse polvilleni niiden väliin. Mustaksi lakatut kynnet puristuivat toisen kämmeniin ja poika yritti lyödä mua. Otin kuitenkin sen käsistä kiinni ja katsoin Billiä silmiin.

"Tää tehdään joko helposti, tai vaikeasti", ärähdin. "Sä pidät kätes kaukana musta, jos haluut helpomman tien." Bill pyöritti päätään ja yritti työntää mua pois. Puristin sen kädet ranteista yhteen, otin ne toiseen käteeni ja etsin toisella jotakin, millä sitoa ne.

"Ei, Tomi, ei! Lopeta!"

Mä löysin jonkun nahkavyön lattialta ja lukitsin toisen kauniit kädet yhteen sillä. Mustatukan silmissä alkoi näkyä pakokauhu.

"Pysyt paikoillas niin ketään ei satu..." mumisin ja levitin toisen osittain koukussa olevia jalkoja vielä hieman.

"Ei! Mä en halua! Mee pois!" Bill huudahti surkeana. Mä vain irvistin sille.

"Ole hiljaa, tai mä tukin sun suus!" ärisin saaden toiselle kyyneleet silmiin. En jaksanut ajatella allani makaavaa tummatukkaa sen enempää, vaan työnnyin toisen sisään siltä istumalta. Mun korviin sattui, kun toinen huusi kivusta. Nappasin saman tien pöydältä siihen jääneen teippirullan ja suljin pojan suun pätkällä teippiä. Paiskasin rullan lattialle ja aloin tehdä työntöjä nopenevalla vauhdilla. Bill puristi silmiään kiinni ja käänsi kasvojaan toiseen suuntaan. Se yritti vääntyillä minkä pystyi, ja mä en pitänyt tietenkään siitä. Hetken mielijohteesta läppäisin toista avokämmenellä poskelle ja kuulin ulvahduksen. Pieni ääni mun takaraivossa huusi, etten saisi tehdä niin. Mun keho ei kuitenkaan totellut. Jokainen mustahiuksisen pojan vääntelehtiminen sai aikaan lyöntejä. Ja niitä oli monia.

Vedin päätäni taaksepäin ja painoin silmäni kiinni. Järjetön mielihyvän tunne valtasi mun mieltäni ja sai mut haluamaan enemmän. Nopeutin työntöjäni ja suustani pääsi pieni huokaisu. Huokaisuja alkoi tulla lisää ja lisää, kunnes mä todella huohotin. Mun jalkojen välissä alkoi tuntua siltä, että räjähtäisin kohta. Työnnöt nopeni pakonomaisesti koko ajan, ja kaikki ympäristön äänet alko kadota täysin. Vaikka mä avasin silmät, en nähnyt mitään. Ja hetken kuluttua mä sitten räjähdin. Karjaisun saattelemana. Mulla oli järjettömän kuuma, ja näkökyky alkoi palata. Vetäydyin vastentahtoisesti tummatukan sisältä ja katsoin toista. Samaan aikaan mun keho ja aivot palas taas yhteisymmärrykseen.

Näin edessäni alastoman, tajuttoman kauniin pojan, jonka silmät punoittivat, mustat meikit olivat valuneet kasvoja pitkin kyynelten mukana, ja jonka suu oli teipattu umpeen. Pojan kädet oli sidottu pään yläpuolelle ja kasvoissa oli mustelmia. Sängyllä oli hieman verta. Mä katsoin sitä näkyä ymmärtämättä asiaa ollenkaan. Pikku hiljaa kuitenkin mun päähän alkoi tulla järkeä ja laskuhumala alkoi saada mut taas omaksi itsekseni. Ja ymmärsin, mitä mä näin. Hätääntyneenä avasin nahkavyön toisen käsien ympäriltä ja irroitin teipin Billin suulta. Sen katseessa näkyi raivo, pelko ja viha. Kyyneleet valui edelleen sen kasvoilla.

"Bill..." mä voihkaisin.

"Pysy kaukana musta", Bill parahti ja perääntyi kauemmas. Mä iskin käteni suulleni ja tunsin, kuinka mun silmät vetty.

Humalassa ihminen ei ole välttämättä oma itsensä, ja saattaa tehä jotain typerää.

Mä olin tehnyt jotain peruuttamatonta. Jotain, mitä sade ei pyyhkisi pois. Jotain, mitä katuisin loppuelämäni.

Jotain, joka varmasti tuhoaisi meidän suhteen.

----------

Bill PoV

Mun silmiä poltteli, kasvoihin sattui ja joka paikkaa särki. En pystyny katsomaan Tomiin päinkään. Mun sydän oli pirstoutunu pieniks sirpaleiks mun sisään. Mä en ollut koskaan, koskaan kokenut tälläistä kohtelua. Mä olin helvetin loukkaantunut ja vihainen. Ja mä inhosin Tomia. Inhosin sitä niin paljon, ettei mikään vetänyt vertoja sille.

"Bill..." kuulin toisen äänen ja huomasin silmäkulmastani, kuinka käsi lähestyi mua. Mä päästin suustani ainoastaan vihaisen sähähdyksen ja astuin askeleen kauemmas. Tein nopean päätöksen lähtemisestä, ennen kuin toinen ehtisi pyydellä mua jäämään. Ei se siinä kyllä onnistuisi, ei sen puoleen.

"Bill kiltti, puhu mulle", Tom aneli. Mä poimin välinpitämättömästi vaatteeni lattialta pidätellen kyyneliä. Annoin toisen katsella, kun puin vikkelästi päälleni ja astuin ovea kohti lähteäkseni. Rastapää vain jatkoi mun nimeni hokemista anellen surkeasti. Tunsin kyynelten puskevan taas mun silmiin, mutta mä en itkisi enää ton kusipään takia. En enää koskaan.

Asetin käteni ovenkahvalle ja repäisin oven auki. Liikuin puolijuoksua kohti eteistä, ja tunsin kohta käden ottavan ranteestani kiinni.

"Älä mee", Tom pyysi. "Mä... mä en tarkoittanu..." Repäisin kuitenkin käteni vapaaksi ja parissa sekunnissa olin poistunut rakennuksesta. Luultavasti ikuisiksi ajoiksi.

Tomin koti oli ihan kaupungin toisella puolella, ja mä en tuntenut niitä kujia siellä päin. Miksi mä olin lähtenyt yksin, keskellä yötä sinne? Mulla ei ollut hajuakaan, keitä siellä liikkui, ja millä aikeilla. Pelko alkoi valloittaa mun mieltäni, mutta jatkoin ympäriinsä astelua rivakasti. Halusin kotiin, turvaan. Mun kännykkä oli sammunut akunpuutteesta, enkä nähnyt eteeni. Mitä mä tekisin, jos joku hyökkäis mun kimppuun? Kuolisin?

Vilkaisin rannekelloani, joka näytti viittä vaille kahta. Koitin parhaani mukaan suunnistaa kohti katulamppujen loistetta, mutta joka kerta juutuin umpikujaan. Mua alkoi yskittää yön kylmyys, joka tunkeutui mun kurkkuuni yrittäen tuhota sitä. Okei, eli kohta kiljuminenkin olisi poissa pelistä, jos joku päättäis napata mut nyrkkeilysäkikseen? Ei hyvä. Koitin epätoivoisesti etsiä reittiä tuttuihin maisemiin ja samalla muistelin itsepuolustusliikkeitä, joita isä oli mulle joskus opettanut. Kauan sitten. Kun mä olin ollut... ehkä kuusivuotias. No jaa, en mä niitä muistanut. Ehkä mä selviäisin ilmankin. Kujat oli tyhjiä ja hiljaisia. Ehkä just siks siel oli niin pelottavaa.

Olin ihan varma, että pääsisin kohta ulos. Katulamput loisti ihan vähän matkan päässä, ja astelin parhaani mukaan niitä kohti yrittäen ajatella vain kotiin pääsyä. Kyyneleet kuitenkin puski silmiin, koska mua suututti ja pelotti samaan aikaan. Tom alkoi taas palata mieleen ja inho kerääntyä. Mun ajatus kuitenkin katkes, kun vastaan tuli taas umpikuja. Eikun takasin.

"Mitäs tollanen tyttö tähän aikaan täällä tekee?" mä kuulin vieraan äänen takaani. Käännyin hitaasti ja näin nopeasti lähestyvän nuorehkon miehen. Se pysähtyi noin puolentoista metrin päähän musta ihmetellen.

"Sä olet... poika?" se ähkäisi. Mä purin huultani, nyökkäsin ja otin askeleen sivulle kävelläkseni miehen ohi. Mutta se menikin mun eteeni.

"Et nyt mene minnekkään, ei mitään kiirettä..." se virnisti ja asteli lähemmäs. Mä peräännyin vaistomaisesti, ja kohta jääkylmä seinä tulikin vastaan. Voi paska. Mies astui aivan mun eteen katsellen mua ilkeästi. Mä tuijotin sitä peloissani. Mitä mä nyt tekisin?

"Tiedätkös... Täällä päin ei tuollaisia hinttejä hyväksytä. Tietoinen asiasta?" toinen kähähti aivan mun kasvojen edessä. Se haisi alkoholilta.

"Olen... Mä vaan eksyin..." yritin sanoa, mutta mun kurkku tuntui menneen kuolioon. Sanat kuulostivat liian hiljaisilta. Aivan liian hiljaisilta.

"Niin varmaan eksyitkin... Mutta tiedätkös, tyttöseni, mulla on vähän sellanen fiilis että pieni kipu tekis sulle ihan hyvää", mies sanoi hymyillen ilkeästi. Mä lamaannuin aivan totaalisesti, ja yritin huutaa; sanaakaan ei tullut. 'Auttakaa!' mä anoin mielessäni. Mies astui vähän taaksepäin ja irvisti. Eikä hetkeäkään, kun mä tunsin kovan nyrkin kasvoillani. Kuului ilkeä rusahdus ja mä tunsin kasvoilleni valuvan jotain lämmintä. Vein käden automaattisesti kasvoilleni ja nostin sitten silmieni eteen. Verta ilmeisesti valui ihan kiitettävästi. Toinen isku osui mun mahaan, ja keuhkot tyhjeni. Kolmatta lyöntiä ei tullut, mutta vahva käsi tarttui mun mustiin hiuksiin ja piti tiukasti kiinni, ja mua sattui.

"Mä toki voisin hakata sut vaikka hengiltä, jos mä haluisin", mies virnisti. "Mutta en taida, mä tiedän kuka sä olet ja tiedän mitkä ois seuraukset." Irvistin ja toinen veti mua hiuksista. Mua sattui jo valmiiksi, miksi mulle tapahtui vielä tälläistä?

Seuraavat lyönnit alkoi saada mua jo epätoivoiseksi. Kipua riitti, ihan tarpeeksi koko loppuelämäksi. Juuri, kun mies kohotti nyrkkinsä luultavasti saadakseen multa tajun kankaalle, näin jonkun liikkuvan kauempana. 'Tom... Auta', mä ajattelin vaistomaisesti. Samalla hetkellä mä sain voimia huutaa. Huusin niin lujaa, kuin kurkusta lähti - ja mä sain sen kauempana liikkuvan tyypin kuulemaan. Se käännähti meidän suuntaan ja lähti juoksemaan. Jos mä pelastuisin sittenkin.

"Päästä irti siitä!" meitä kohti juokseva hahmo karjaisi. Musta kiinni pitelevä mies astui askeleen kauemmas. Se ei kuitenkaan irroittanut otettaan mun hiuksista, vaan jouduin astumaan mukana. Hahmo saapui viimein parin metrin päähän meistä. Se oli poika, jolla oli lyhyehköt vaaleat hiukset, ja se näytti aika nuorelta, ehkä mun ikäiseltä.

"Irrota ottees ja painu vittuun", se ärähti katsoen mun edessä seisovaa miestä. Mies vaan nauroi.

"Ja tollanen pentuko mulle jotain mahtaa?"

Se taisi kuitenkin olla virhe, sillä vaaleatukkainen poika loikkasi pari askelta lähemmäs ja iski miestä pitelemällään lasipullolla. Ote musta irtosi ja toinen kaatui maahan pyörtyneenä.

Kävelin nopeasti kauemmas miehestä, mutta toisen pojan käsi tarttui mun ranteeseen. Käännyin säikähtäneenä toista kohti.

"Rauhotu..." se sanoi ystävällisesti. Mä en riuhtonut itseäni irti.

"Kiitos", sanoin hengästyneenä. Muistin verta vuotavan nenäni ja pyyhkäisin vaistomaisesti hihalla kasvojani.

"Ei mitään", toinen hymyili. "Ootko sä okei?" Pyöritin päätäni ja tunsin silmieni kostuvan. Ei, mä en ollut okei.

"Anteeks tyhmä kysymys, mutta... Oletko sä Bill?" vaaleatukkainen kysyi suuret silmät mua katsellen.

"Olen", vastasin ihmeissäni; mistä se tiesi mun nimen?

"Sä vaan... tunnetko sä Tomin?" se kysyi taas. Nyökkäsin, vaikka se oli helvetin vaikeaa. Pojan kasvot kirkastu.

"Mä oon kuullu susta paljon", poika virnisti. "Mä oon Adrian, vaikka et sä sitä tietoa varmaan tuu tartteen. Mä oon Tomin parhaita ystäviä", se kertoi.

"Okei", yritin hymyillä, mutta se taisi olla lähempänä irvistystä. "Hauska tutustua..."

"Saanks kysyy mitä sä täällä teet? Eiks sun pitäs --"

"Ei!" mä huudahdin. "Mä haluan kotiin..." nyyhkäisin. Toinen katsoi mua ihmetellen. Samassa mun silmät sumeni kyynelistä ja lohduton itku alkoi. Painoin kasvot käsiini ja itkin kuin pieni lapsi menetettyään tikkarinsa. Adrian epäröi hetken mutta kietoi sitten kätensä mun ympärille.

"Mitä sulle on tehty?"

Vastausta se ei saanut. Mä vain itkin.

Adrian autto mut pois sieltä. Kiitin sitä sydämeni pohjasta, minkä itkultani kykenin. Se oli yrittänyt tentata multa, miks itkin, ja mitä mulle oli tapahtunut, mutta en kertonut. Tuska oli liian rankka jaettavaksi. Mä etenin hitaasti mutta varmasti kohti kotiani, joka sijaitsi kadun päässä. Toivoin hartaasti, ettei kukaan mun perheestä tulis vastaan - olin itkenyt, mun kasvot oli mustelmilla ja veriset. Edustin aivan vitusti. Väliäkös tolla, ei kukaan mua nähnyt, ja vaikka näkiskin, en mä välittänyt. Halusin nukkumaan.

Saapuessani viimein kotiovelle mä avasin sen, astelin sisään ja lähdin suuntaamaan kohti portaita. Äiti käveli mua vastaan juuri ennen portaita ja katsoi mua erittäin hämmentyneenä ja säikähtäen.

"Bill, mitä IHMETTÄ sulle on tapahtunut?" se rääkäisi. Mä kohdistin katseeni siihen ja näytin varmaan todella vihaiselta - siltä musta tuntuikin. Kävelin välinpitämättömästi äidin ohi, ja kun se yritti seurata, tönäisin sen kauemmas purren huultani ja juoksin huoneeseeni. Kaipasin rauhaa ja yksinäisyyttä. Enkä mä enää ikinä halunnut nähdä ketään. Mun sydän oli palasina ja muhun sattui. Millään muulla ei ollut väliä. Enää koskaan. Paiskasin oven kiinni ja napsautin sen lukkoon. Revin takin päältäni ja heitin sen tuolille. Ja silloin mä räjähdin. Kokonaan.

Mun käteen osui vesilasi, joka oli lojunut pöydällä. Se lensi helvetin nopeasti seinään huudon saattelemana, ja hajosi miljooniksi sirpaleiksi hetkessä. Kyyneleet alko valua mun kasvoja pitkin, ja jokainen esine, jonka käsiini sain, lensi todella nopeasti seinään. Kirjoja, levyjä, koruja, koristeita, jopa yksi kynsilakkapullo.

"Bill, mitä sä riehut?" äiti huuteli oven takaa. Mä paiskasin herätyskellon ovea päin.

"Anna mun olla, jätä mut rauhaan!" huusin itkien. Riuhtaisin yhdellä käden liikkeellä jopa mun koko mittavan levyhyllyn tyhjäksi.

Lopulta mä heittäydyin sängylleni. Mä olin sisäisesti palasina, täysin tuhottu. Eikä mikään voisi parantaa mua enää koskaan täysin. Kyyneleet valui edelleen mun poskia pitken, ja lopulta mä annoin tuskan tuudittaa mut uneen.

Mun jäljellä oleviin sydämen palasiin oli jäänyt pysyvät jäljet, eikä edes aika korjaisi niitä umpeen. Tunsin, kuinka palaset alkoivat hitaasti palailla takaisin paikalleen, ja kuinka joku ompeli niitä kiinni toisiinsa. Yksi pala kuitenkin jäi puuttumaan - Tom.

Tom PoV

Billin lähdöstä oli jo tunti. Mä istuin keittiön pöydän ääressä kasvot painettuina käsiin ja itkin lohduttomasti. Mä olin tehnyt suurimman virheeni koskaan, enkä vois koskaan korjata sitä. Mun täytyisi mennä pyytämään anteeksi, vaikka se ei tulisi hyödyttämään mitään. Bill oli vihainen ja loukkaantunut, ja syy oli helvetin hyvä. Mä olin kuitenkin... ottanut sen väkisin. Koskaan musta ei ollut tuntunut niin pahalta. Eikä asiaa helpottanut se, että oli meidän kummankin syntymäpäivä - se vain pahensi kaikkea. Miten mä olin voinut olla niin vitun tyhmä? Kyyneleet valui pitkin mun kasvoja. Musta tuntui, että pitäisi mennä varmistamaan, ettei Bill ollut eksynyt.

Samalla hetkellä ovikello soi. Mä nostin päätäni kummastellen, pyyhin kyyneleet käsivarteen ja raahustin avaamaan. Kuka siellä tähän aikaan olisi? Työnsin oven auki ja näin Adrianin seisovan mun edessä.

"Tom, mitä vittua täällä on tapahtunut?" se kysyi närkästyneenä ja käännellen päätään. Mä en ymmärtänyt, mistä se puhui. "Mä löysin Billin harhailemassa tuolla ja pelastin sen joltain tyypiltä, joka oli veren määrästä päätellen lyöny sitä." Mun sydän heitti voltin ja kyyneleet alko taas valua kasvoja pitkin.

"Mä... Mä... Bill... Ei..." mongersin ja purskahdin uudestaan itkuun.

"Mitä vittua?" Adrian ähkäisi. "Teitkö sä sille jotain?" Nyökkäsin vaivalloisesti ja jatkoin vollottamista. Mulla ei ollut hajuakaan Billin kunnosta ja mua pelotti.

"Lopeta nyt hyvä mies toi parkuminen... Mä en tiedä mitä täällä on tapahtunut, mutta mä opastin Billin pois täältä ja kun mainitsin sut, se alko itkeä. Riitelittekö te?"

"Ei oikeestaan", mä mumisin pyyhkien kasvojani. "Se vaan... Mä olin kännissä ja sekasin ja mä... Ja sit se lähti."

"Mitä sä teit sille?!" Adrian rääkäisi. Olinko mä oikeasti niin helposti luettavissa?

"Mä en halua puhua siitä..." parkaisin. "Mun täytyy mennä... Pyytämään anteeksi..." Adrian työnsi mut sisemmälle ja ohjasi mut makuuhuoneeseen.

"Sä et mene minnekkään nyt. Nuku aamuun asti ja katsotaan sitten uudestaan. Mä jään tänne vahtimaan sua", se ärähteli ja istui tuolille. Mä en jaksanut vastustella sitä, vaan heittäydyin selälleni ja nukahdin itkuuni.

Auringon kirkkaat säteet tunkeutuivat ikkunan läpi mun huoneeseen ja häikäisivät. Avasin kipeät silmäni haukotellen ja huomasin Adrianin, joka selaili hajamielisesti jotain lehteä. Sitten se käänsi katseensa muhun ja hymyili.

"Huomenta, heräsit sitten", se naurahti katsoen kelloa, joka näytti yhtätoista. Mä nyökkäsin.

"Joo... Sä voit mennä, mä pärjään kyllä", mumisin, nousin ylös ja lähdin laahautumaan vessaa kohti. Huuhtelin kasvoni jääkylmällä vedellä poistaakseni punoituksen. Mun silmät oli aivan turvoksissa ja koko kroppaa särki. Ja sitten mulle tuli mieleen Bill.

"Voi vittu... Mun on pakko mennä..." mutisin itsekseni ja tungin avaimet ja kännykän taskuun. Adrian oli just häipynyt ovesta, ja mä lähdinkin sen perässä, vaikkakin omaan suuntaani. Mun täytyi mennä katsomaan Billiä. Tunsin sen velvollisuudeks tässä kohtaa. Vaikka se varmaan korkeintaan huutas mulle. Mutta mun täytyi varmistaa että se oli kunnossa ja turvassa. Mä todella taisin rakastaa sitä jätkää. Ja kaduin tekojani enemmän kuin mitään. Kunpa aikaa voisi kääntää takaisin, ja voisin tehdä kaiken toisin. Mutta mennyt oli mennyttä ja virheet tehtyjä, eikä niitä voinut enää pyyhkiä pois. Täytyi vain kerätä rohkeutensa ja sanoa maailman vaikein sana - anteeksi.

Kävelymatka Billin talolle ei kestänyt pitkään. Siinä se talo taas seisoi mun edessäni - yhtä loisteliaana ja upeana kuin ensi kerran kun mä sen näin. Tällä kertaa mä en kuitenkaan kärsimättömästi odottanut sen suurista pariovista astumista, vaan pelkäsin. Mulla ei ollut mitään tietoa, mitä tulisi tapahtumaan. Askeleet vei uhkaavan hitaasti mua kohti ovia, joista olin astellut sisään ja ulos kymmeniä kertoja. Matka vei vain hetken, ja kohta loikin suuren valkoisen talon portaita ylöspäin. Sydän jyskyttäen mä vein kättäni kohti ovenkahvaa ja tartuin siihen. Ihme kyllä jostain helvetin hyvästä syystä ovi aukesi. Ehkä se talo halusi että mä ottaisin turpaani Billiltä?

Astuin varoen sisään loksauttaen oven kiinni perästäni. Toivoin, etten törmäisi Billin perheenjäseniin - olis vitun epäilyttävää, jos ensin oma poika saapuu itkien kotiin yömyöhällä, ja seuraavana aamuna ovesta hoipertelee tämän krapulainen poikaystävä. Katkaisin kuitenkin ajatukseni jatkaakseni matkaa kohti portaikkoa, joka vei sen Vatikaania muistuttavan talon yläkertaan. Pelko ja pakokauhu yrittivät yhdessä saada mun kropan käännähtämään ympäri ja juoksemaan ulos. Mutta luovuttaminen ei kuitenkaan kuulunut mun sanavarastooni, eli jatkoin hidasta mutta varmaa askellusta portaiden suuntaan, ja kohta mä saavuin niiden luo. Jokainen porras vei mua lähemmäs ja lähemmäs Billiä, joka luultavasti lojui huoneessaan. Askeleet muuttuivat hetki hetkeltä raskaammiksi, mutta tahdonvoimalla mä revin itseäni ylöspäin. Eikä aikaakaan, kun seisoin portaiden yläpäässä.

Otin suunnan kohti tuttua ovea, jonka takana mä kohtaisin mustatukan. Pelkästään toisen ajatteleminen meinas saada multa jalat alta, kun ennestäänkin jo kammotti. Muutamien vaivalloisten askelien jälkeen ovi oli kuitenkin mun edessäni ja mä kurotin kohti kahvaa, jolla saisin sen auki. Ovi ei kuitenkaan auennut.

"No voi vitun perse", kiroilin ääneen ja aloin tonkia taskujani, joissa yleensä oli mukana yksi tai useampi kappale maailman hyödyllisimpiä esineitä: hiuspinnejä. Yhden mä onnistuin löytämään ja se riitti. Tungin pinnin avaimenreikään ja tiirikoin lukon hetkessä auki.

"Right..." mutisin ja työnsin oven auki. Ja samalla hetkellä mun naama venähti ja pahasti.

Aina niin siisti ja järjestelty huone oli tainnut joutua atomipommin kohteeksi. Melkein kaikki tavarat lojuivat lattialla, osa jopa rikkinäisenä. Seinässä oli muutama lommo ja juomalasi oli hajonnut tuhansiksi pirstaleiksi. Mä aloin ymmärtää, miten raivoissaan Bill oikeastaan oli. Miksi, miksi mä olin lähtenyt tänne?

Pudistelin päätäni ja heräsin takaisin siihen maailmaan, jossa mä olin tullut vilpittömästi pahoillani vain pyytämään anteeksi. Astuin huoneeseen sulkien oven ja siirsin katseeni sängyllä makaavaan poikaan. Mustat hiukset kehystivät päätä kuin auringonsäteet, meikit olivat hieroutuneet kyynelistä kosteisiin lakanoihin ja pojan kasvoilla oli verta.

"Bill..." parahdin ja harppasin parilla askeleella sängyn viereen. Miten mä olin voinut satuttaa jotain niin kaunista ja herkästi hajoavaa? Istuin varovasti vuoteen viereen sijoitetulle nojatuolille ja pyyhkäisin nopeasti vetistyneitä silmiäni. Mun käsi hakeutui kohti Billiä, joka nukkui edelleen rauhallisesti. Silitin toisen tummaa tukkaa hellästi ja pidättelin itkua.

"Bill... Mä oon niin pahoillani..." nyyhkäisin. "Tää on mun syytäni kaikki... Sä et tiedä, miten paljon mä haluaisin palata ajassa takaisin. Mutta se ei vaan oo mahdollista... Voitko sä koskaan antaa anteeks?" selitin kyyneleet silmissä toiselle. Mua väsytti järjettömästi, mutta en voinut nukahtaa nyt. Jäin tarkkailemaan Billiä hiljaa ja silitellen edelleen tämän hiuksia.

Hymy kävi toisen kasvoilla kevyesti ja lahjoitti mulle toivonkipinän, jonka mä sijoitin sydämeeni.

Bill PoV

Olin nukkunut olosuhteisiin nähden helvetin kauan, ehkä seitsemän tuntia. Silti mua väsytti ja olo oli aivan hirveä. Raottelin silmiäni ja ikkunasta sisään tunkeva auringonvalo sokaisi mut hetkellisesti. Nousin hitaasti ja haukotellen istumaan koittaen muistella, miksi mun oloni oli niin kamala. Muistin palatessa mä tajusin miettimisen olleen virhe, koska raivon kyyneleet puskivat mun silmiini.

"Se kusipää..." sähähdin itsekseni. Kiroamiseni keskeytti kuitenkin mun vierestä kuuluva kahahdus, joka säikäytti mut. Mähän olin yksin... Vai olinko sittenkään? Käänsin pääni hitaasti nojatuolia kohti. Näkökenttään osuivat iso, valkoinen paita, liian suuret farkut ja mustan lippiksen alta olkapäille leviävät rastat.

"Bill..." mä kuulin nimeäni kutsuttavan.

"Ei!" huudahdin, tietämättä syytä. "Mä... Mee pois! Häivy mun silmistä!" jatkoin huutamista antamatta toiselle suunvuoroa.

"Bill, kuuntele mua!" Tom karjaisi. Se pomppasi seisomaan ja katsoi mua. Mä peräännyin sänkyni toiselle laidalle ja purskahdin itkuun. Viha ja pelko saivat mut hiljaiseksi.

"Mä... tulin pyytämään vaan anteeks... Mä kadun tekojani, kadun niitä niin paljon, että olisin valmis tappamaan jonkun saadakseni sun anteeksiantos! Bill rakas, mä en tarkoittanut... satuttaa sua... Anna anteeks..." toinen lausui kyyneleet valuen pitkin poskia. Mä en kuitenkaan heltynyt ja loikannut sen kaulaan, vaan tuijotin antaen polttelevan vihan tunteen keräytyä isoksi, räjähdysherkäksi pommiksi sisääni. Silmiä kirvelsi.

"Luuletko sä tosissas mun antavan anteeks sellasen jälkeen?!" kysyin puoliksi huutaen. Koitin samalla haparoida jotain kovaa esinettä käsiini. "Mä suoraan sanottuna vihaan sua! Inhoan niin paljon, etten halua enää koskaan nähdä sua!" karjuin ja viskasin käteen osuneen kännykän kohti Tomia. Puhelin osui kuitenkin vain kolahtaen seinään ja halkesin kahtia.

"Bill, anna mun se..." Tom vaikeroi.

"En totta vitussa anna sun itkeä valheitas. Ole hyvä ja poistu, ennen kuin mä suutun", ärähdin koittaen rauhoittua. Rastapää otti pienen askeleen ovea kohti.

"Mut... Mä rakastan sua, enemmän kuin mitään, enkä mä tahdo menettää sua!" se selitti kyyneleet silmissä. Katsoin sitä hetken hiljaa.

"Eiks veljessuhteet oo aika pysyviä?" kähähdin. Tomin silmät laajeni.

"Mitä sä hourit?!"

"Sä kuulit ihan oikein..."

"Mut... Ei voi..." se änkytti. Mä tyydyin tuhahtamaan ja kävelin työpöytäni luo. Nappasin tulostimen vierestä muutaman paperin, joilla olin valmistautunut selittämään asiaa. Mulla oli tapana varautua etukäteen kaikkeen.

Työnsin paperit Tomille, joka alkoi tutkia niitä nopeasti. Sen suusta tuli vain epämääräistä änkytystä.

"Mut... Sä... Mä..." se yritti ähistä ja alkoi kohta itkeä. Mä vain irvistin.

"Sä oot ihan vitun sokea... Oisit saanu ite selville jo aikaa sitten, jos oisit vaan jaksanu vaivautua. Pidä ne paperit ja häivy", sanoin välinpitämättömästi.

"Bill... Sä... Ethän sä... jätä mua..." Tom haukkoi henkeä ja aneli.

"Eikö se nyt tullut jo aika vitun selväks?" kysyin tuhahdellen. Tom pyöritti päätään itkien.

"Ei... Ei..."

"Sanotaan nyt sitten vittu niin suoraan että idioottikin ymmärtää: mä jätän sut, Tom Kaulitz! Häivy!" huusin ja mun rauhallisuuteni petti. Purskahdin lohduttomaan itkuun kaatuen sängylleni. Kuulin vain oven aukeavan ja kolahtavan sitten kiinni.

Hyvästi.

----------

Tom PoV

Raskaat, kivuliaat askeleet vei mua tömähdellen kohti portaita. Kuumat kyyneleet valui mun poskia pitkin ja suusta purkautui ulos epämääräistä ulinaa. Vilkuilin uudelleen ja uudelleen kädessäni olevia paperiarkkeja, jotka kertoivat mulle jotain niin helvetin kamalaa. Ne huusivat suoraan päin naamaa mun tekemiä virheitä. Kipu, joka pirstoutuneesta sydämestä lähti, oli järjetön. Mä aloin viimein ymmärtää, miltä tuntui olla vihattu ja jätetty. Ennen mä olin ollut se, joka hylkäsi nauraen. Tämän jälkeen mä en enää koskaan tekisi sitä. Kaiken surun keskellä mussa alkoi kuitenkin syttyä myös vihan liekki - mua ei kohdeltu näin, jos mä pyysin tosissani anteeksi.

Musta alkoi tuntua, etten mä voisi lähteä vielä. Mä kuitenkin yhä rakastin Billiä, vaikka kuinka olisin sille vihainen, ja vaikka se kuinka olisi tuhonnut mut. En mä voisi jättää sitä näin helpolla. Ja jos se kerran oli myös mun veljeni, kaksoisveljeni, mun verta ja mun lihaa - se side ei katkeaisi kuitenkaan, vaikka se kuinka sitä haluaisikin.

"Vittu sit", sanoin itsekseni ääneen ja käännyin ympäri. Harpoin nopeasti Billin huoneen ovelle, sillä pitä pikemmin, sen parempi, ja sen nopeammin se olisi sitten ohi - vihasi se mua tai ei. Mun täytyi vain sanoa sille mun olosta.

Mutta mä en tiennyt, että se olisi niin suuri virhe - mä menetin malttini todella helposti.

Tönäisin oven auki ja Billin kasvot kääntyivät mua kohti, kun se nosti ne tyynystä. Sen ilme kertoi paljon.

"Mä käskin sua häipymään", se sähisi, nousi nopeasti pystyyn ja asteli aivan mun eteeni silmät vihaa leiskuen. "Mitä sä vielä haluat? Satuttaa lisää?" Mä tuijotin Billiä tyhjin silmin, ja se jatkoi.

"Haluatko sä saada mut lyömään sua? Kyllä mä voin, jos sä sitä noin kovasti haluat! Mä sanoin etten halua nähdä sua enää, mä tarkotin sitä! Sä paskiainen et vaan usko!" se huusi.

Ja silloin se tapahtui uudelleen - mä en enää kontrolloinut kehoani.

Bill PoV

Mä en ehtinyt edes ajatella Tomin lyömistä, kun tunsin iskun kasvoillani. Horjahdin taaksepäin, jokin mun kasvoissa varmasti hajosi äänen perusteella.

"Bill, mä tulin pyytämään sulta anteeks! Sä et edes kuuntele mua, vaikka mä haluan oikeasti puhua sulle!" Tom karjui ja nappasi mua paidankauluksesta kiinni. Se veti mut aivan itseensä kiinni ja mä näin, kuinka sen silmistä katosi se tavallinen katse. Se tuijotti mua kuin nukke. Rastapäinen katsoi mua sokein silmin, ja kun mä olin vain hiljaa, se irrotti otteensa. Astelin kauemmas irvistäen.

"Mä en kuuntele sua, koska sä valehtelet. Sä satutit mua jo kerran, mä tiedän ettet sä pelkää tehdä sitä uudestaan, paitsi ai niin, teit jo äsken!" kiljuin kivun yrittäessä saada mua suohonsa. Tom tuijotti mua kohti edelleen. Sit se näytti heräävän unestaan ja mä kallistin päätäni.

"En, mä en valehtele... Mä... Mä en halua satuttaa sua, en halua, mä en tee sitä... tai siis... en mä ajattele et..."

"Nii just, et ajattele! Mieti vittu ens kerralla oikeesti ennen ku teet mitään!" parkaisin. Enkä mä tiedä, miks mä tein sen, mutta mä hyökkäsin Tomia kohti.

Otin yhden pitkän loikan ja huitaisin kädelläni. Rastapäisen suusta purkautui kirosanalitania, ja mä jäin katsomaan sen naamaa. Poskessa näkyi neljä punaista viirua mun kynsieni jäljiltä. Toisen satuttaminen tuntui samaan aikaan helvetin hyvältä ja silti aivan hirveältä. Mä olin aina ollut tosi kostavainen ihminen. Mulle kivun aiheuttaminen vaati hintansa, siitä mä olin aina pitänyt huolen. Ja nyt Tomkin sai osansa mun vihasta. Toinen poika katsoi mua tuimasti ja oli selkeästi aikeissa vastata iskuun.

"Et koske muhun!" mä karjaisin. Mä en halunnut enää tuntea toisen kosketusta, en koskaan - jo pelkästään toisen kasvojen katselu tuntui pahalta.

"Mee pois", sanoin käskevään sävyyn. Tom ei hievahtanutkaan. Mä tönäisin sitä ovea kohti.

"Bill, lopeta", se ärähti ja tönäisi takaisin. Ja juuri sillä hetkellä mun pitkä pinnani napsahti poikki. Käsi puristui nyrkkiin ja lennähti Tomin kasvoille järkyttävällä voimalla. Mä en tiennyt mistä mä olin saanut sellaiset voimat, että sain Tomin huutamaan kivusta, pakenemaan kauemmas ja pitelemään nenäänsä. Jäin katsomaan toista hengittäen kovaan ääneen. Mun kättä särki. Rastapäisen pojan kädellä valui verta, joka virtasi ulos nenästä. Mun silmiin tulvahti kyyneliä, vaikka mua ei itkettänyt. Halusin Tomin lähtevän pois. Heti.

"Mee nyt", sanoin hiljaa kääntäen selkäni toiselle.

"Bill", se voihkaisi.

"Mene", mä sanoin edelleen rauhallisella äänensävyllä. "Sulla on viis sekuntia aikaa poistua, ennen ku mä soitan poliisit." Tunsin itseni tosi typeräksi - ja neidiksi.

"Anna mulle mahdollisuus", Tom yritti anella, vaikka se silti perääntyi koko ajan ovea kohti.

"Sä menetit sen jo. Häivy", käskin. Vielä se änkytti jotain, mutta lopulta alistui itku kurkussa ja lähti. Kuulostelin vielä että se meni tosiaan ulos asti, eikä taas tulisi vonkumaan. Mä en antaisi enää uutta mahdollisuutta. En enää koskaan.

Kahden ja puolen viikon kuluttua...

"Kulta, oletko sä valmis? Kello on jo melkein neljä!" kuulin äidin huutelevan alakerrasta. Napsautin kaulakorujen lukot vielä kiinni ja nousin sitten peilipöytäni äärestä.

"Mä tulen", vastasin, otin takkini tuolin päältä ja lähdin kohti alakertaa kengänpohjat kopisten. Ääni kaikui avaran talon seinistä saaden mulle omituisen olon. Kiskoin mustaa nahkatakkia ylleni samalla, kun isä kiilasi mun ohi ja ovesta ulos.

"Bill", kuulin äänen takaani. Käännähdin vauhdilla ympäri ja sain melkein vetoketjun silmääni. "Milloin sä tulet takaisin?" Caitlin kysyi pää kallellaan.

"Ei täs mee ku pari päivää", lupasin. Mä ja isä oltiin lähdössä käymään Pariisissa, kun joku suhteellisen iso muotifirma halusi tehdä jonkun sopimuksen isän kanssa, ja kuvaukset mun kanssa kuuluivat sopimukseen. Ei se mua haitannut, oli ihan hyvä päästä hetkeksi toisiin maisemiin.

Oli kulunut yli kaksi viikkoa mun ja Tomin erosta, enkä mä oikein päässyt siitä yli. Itsehän mä olin välit poikki pistänyt, ja silti mua kaiversi ihan kamalasti. Mutta mä en suostunut myöntämään itselleni, että se tunne olisi ikävä - ei, se ei ollut mahdollista.

Napsautin sydämeni lukkoon ja astelin halaamaan Caitlinia. En näkisi sitä pariin päivään, joka olisi vähän paskempi juttu, sillä se oli ainoita ihmisiä, jotka ymmärsi mun outoja olojani.

"Nähdään", hymyilin isosiskolleni.

"Soitathan mulle kun ootte perillä?" se kysyi. Mä nyökkäsin, pyydystin laukun ovenpielestä ja juoksin ulos. Harpoin pitkillä askelilla pihan poikki ja sujahdin isän viereen limusiinin takapenkille.

"Tulithan sä", se virnisti. Mä hymyilin pienesti ja jumitin sitten tuijottamaan ikkunasta ulos, kun auto poistui pihasta ja suuntasi kohti lentokenttää. Pikku hiljaa ihmisten ja talojen vilistäessä ohi alkoi maisema muuttua vähemmän tutuksi.

Matka ei kestänyt pitkään. Noin puolen tunnin kuluttua me oltiin saavuttu päämäärään ja meidän autonkuljettaja avasi oven isälle.

"Bill, meillä on kiire. Vauhtia", se hoputti ja loikkasi ulos. Kuljettaja kiersi avaamaan mulle oven. Mietin hetken, mutta päätin kuitenkin ujuttaa pitkät jalkani oviaukosta ulos ja nousta sitten auton vierelle seisomaan.

"Tule!" isä huudahti parin metrin päästä, ja mä käännyin vilkaisemaan sitä. Mun ei tehnyt mieli lähteä minnekään, tuntui kuin jotain olisi tekemättä. Huokaisten kuitenkin lähdin suuntaamaan kohti edellä harppovaa isää. Paransin mustan laukkuni asentoa olallani ja vilkaisin vielä taakseni. Kun en nähnyt mitään erikoista, otin suunnan kohti tulevaa ja koitin unohtaa menneet.

"See you", sanoin itsekseni purren huulta ja lähdin juosten kohti isää, joka odotti mua lähellä lähtöporttia.

Kohta mä rojahdin istumaan meidän yksityiskoneen penkille ja heitin laukkuni viereeni. Isä käveli mun ohitseni koneen etuosaan vilkaisten mua omituisesti. Mä kaivoin iPodini laukusta, pujotin napit korviini ja aloin etsiä jotain kuunneltavaa. Jostain syystä kuitenkin jokainen mun soittimessani olevista biiseistä muistutti jostain, mitä en halunnut muistaa. Ja niitä biisejä oli kuitenkin yli 3000.

"Bill?" kuulin jonkun huutelevan ja nostin katseeni. Mary, yks tällä lennolla mukana olevista lentoemäntinä toimivista tytöistä asteli mua kohti.

"Jees, täällä", ilmoitin ja vedin toisen kuulokenapin pois korvastani. Mary heilautti vaaleat hiuksensa toiselle olkapäälle ja hymyili.

"Haluuksä jotain?" se kyseli. Se tyttö oli selkeesti kusessa muhun, kun aina mut nähdessään tuli mielistelemään. Tosi raivostuttavaa. Mary oli mua kolme vuotta vanhempi ja asui aivan toisen puolen rajalla. Mun isä ei oikein pitänyt siitä tytöstä, kun oli nähnyt sen hengaamassa jonkun toisen puolen tyypin kanssa. Kuulemma joku hoppari. Ja niitähän siellä riitti...

"Joo en haluu", hymähdin välinpitämättömästi ja aloin penkoa laukkuani.

"Ai", Mary huokaisi. Se selvästi olisi halunnut tuoda mulle jotakin. "Onks sulla kaikki hyvin?" se yhtäkkiä täräytti. Mä nostin hölmistyneenä katseeni.

"On?" ähkäisin. "Mitä se kaiken lisäks sulle kuuluu?"

"Nokun mun yks kaveri... Tota öö... Se eros vasta ja... Se on aika maassa ja sä vaikutat aika samanlaiselta", se selitti punastellen. Mä tyydyin hymähtämään uudelleen ja jatkoin laukun tutkimista. Tyttö asteli hitaasti pois vilkuillen mua olkansa yli. 'Vittu, jos oot menossa niin mene sitten', kelasin ja pyörittelin silmiäni.

Noin parin tunnin kuluttua me viimein istuttiin taksissa matkalla kohti hotellia. Mä tuijottelin ulkona olevia rakennuksia aurinkolasieni läpi. Olin koko pienen ikäni halunnut käydä Pariisissa, se oli niitä have-to-see-paikkoja. Aina mä olin haaveillut ajatuksesta seurustelukumppanista, jonka kanssa mä sinne menisin, käytäisiin kaikki nähtävyydet läpi yhdessä, otettas paljon kuvia ja naurettaisiin ittemme uneen hotellihuoneen lattialle. Nyt viimein, kun mä pääsin unelmieni kaupunkiin, mulla ei ollut mitään intoa viettää siellä hetkeäkään. Masentuneen kuuloinen huokaus karkasi mun suusta.

"Onks kaikki okei?" isä kysäisi. Mä käännyin sitä kohti koittaen piirtää hymyn kasvoilleni. Kynän terä oli kuitenkin poikki, eikä terotinta ollut. Piirros ei onnistunut.

"Ei", vastasin hiljaa. Isä katsoi mua huolestuneena ja asetti kätensä mun olalle. Sellaisina hetkinä mä olin onnellinen siitä, että mun vanhemmat välitti musta ja mun siskoista tosi paljon. Vaikka ne oli kiireisiä, ne yritti parhaansa mukaan saada aikaa myös kotona olemiseen. Ja ne rakasti meitä enemmän kuin mitään muuta.

"Koita piristyä", kuulin pyynnön ja nyökkäsin.

"Ei vaan oikeen oo... Fiilistä mihinkään", huokaisin.

"Mä tiedän sen."

Tom PoV

Mä istuin jälleen kerran sänkyni päällä rööki kädessä. Mä en ollut aikoihin astunut ulos, en sitten meidän eron. Mulla ei ollut mitään tietoa, kauanko siitä oli. Niin kauan, että mä olin ehtinyt menettää kykyni itkeä tai ylipäätään tehdä muuta, kuin kieriä itsesäälissä. Mä en syönyt juuri mitään, en käynyt ulkona, en puhunut kenellekään. Istuin vain huoneessani, poltin askikaupalla tupakkaa ja tuijotin tyhjyyteen. Mä en koskaan ennen ollut käyttäytynyt sillä tavalla. Edes Nora, joka oli parhaiten tottunut mun outoon käyttäytymiseeni välillä, ei enää ymmärtänyt mua.

Kuulin koputuksen ovelta ja ynähdin jotain hiljaa vastaukseksi. Nora kurkisti ovesta, ja kun mä nyökkäsin, se astui sisään sulkien oven perässään.

"Mä aattelin vaan tulla kattoon miten sä voit..." se selitti hiljaa ja istui mun viereeni sängylle.

"Loistavasti", mutisin. "Yhtä hyvin ku just paritellu mustaleskiuros." Nora tirskahti.

"Siit on jo kaks ja puol viikkoa, Tom. Sun pitäis yrittää päästä siitä yli", pikkusisko selitti. Kerrankin se puhui jotain, jonka voi ottaa vakavissaan.

"Mä tiedän, saatana!" ärähdin. "Mä en vaan pysty! En vittu pysty, vaikka mä oon yrittäny! Mä en vaan kykene unohtaan sitä jätkää..."

"Tom, rauhotu", Nora pyysi laskien kätensä mun selälle. "Mä haluun vaan auttaa sua... Mä oon sen velkaa sulle kaiken sen jälkeen, mitä oot mua kohtaan tehny." Niin, olinhan mä uhrannut puoli elämääni pitääkseni pikkusiskoni hengissä ja turvassa. Nora oli mulle tosi rakas.

"Nii..." huokaisin. "Mä en vaan... En vaan jaksa uskoa et pystyn enää ikinä palautuu ennallee. Mua sattuu", valitin ja tunsin silmieni vettyvän. Se sattui vieläkin, vaikken mä ollut itkenyt päiväkausiin.

"Sä pystyt, Tom. Sä voit tehdä mitä vaan, jos sä haluat. Kaikki toiveet voi toteutua, jos niihin uskoo", Nora sanoi. Sen sanat merkitsi mulle tosi paljon sellaisessa tilanteessa, jossa mä nyt olin. Vaaleatukkainen nousi ylös ja otti askeleen ovea kohti lähteäkseen.

"Nora", mä kutsuin sitä nimeltä. Se kääntyi kysyvä katse kasvoillaan. Mä nousin, astuin sen luo ja suljin tytön halaukseeni. Nora hämmästyi äkillisestä hellyydenosoituksesta, mutta kietoi sitten kätensä mun ympäri.

"Tom, mä oon sit koko ajan sun vierel. En jätä sua nyt. Mä tiedän et sä tarviit mua, vaikket sä sitä sanokkaan", se sanoi yhtäkkiä ja mun kasvoille muodostui pieni hymy, jonka luominen teki kipeää. Mun kasvot oli melkeen jo unohtanu, kuinka hymyillään.

"Niin", sanoin hiljaa vastaukseksi ja painoin kasvoni siskoni vaaleisiin hiuksiin. Jokin mun sisällä alkoi pikku hiljaa rakentaa itseään uudelleen.

Bill PoV

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta oli huikea. Mä olin aina haaveillut sellasesta huoneesta. Astuisit parvekkeelle ja keskellä näkökenttääsi seisoisi Eiffel-torni. Okei, ehkä vähän klisee, mutta ajatus sellaisesta näkymästä ja jostakusta, jonka kainalossa voisit istuskella katsellen maisemaa... Mua alkoi itkettää. Mä en voinut nauttia siitä hetkestä.

Nojasin kaiteeseen pidellen savuavaa tupakkaa toisessa kädessäni. Jos isä olisi nähnyt, se olisi tappanut mut. 'Pilaat äänes, Bill', se olis sanonut. Mä en kuitenkaan välittänyt. Olo oli niin hirveä, ettei kiinnostanut. Tumppasin tupakan, heitin sen parvekkeelta alas, repäisin aurinkolasit pois ja pyyhin silmiäni. Meikit oli varmaan aivan päin vittua ja silmät punotti. Tänään ei kuitenkaan olisi enää mitään menoa, joten mitä se haittasi?

Mä huokaisin syvään, suoristauduin ja astelin avonaisesta ovesta takaisin sisään. Meinasin sulkea oven perässäni, mutta koska huomasin huoneen olevan kauhean kuuma, jätin sen tekemättä. Istahdin sängylle huokaisten. Mun päätä särki ja teki mieli nukkua. Kello oli vasta kymmenen, mutta huomenna mä seisoisin koko päivän jossain kuvauksissa. Se oli oikeastaan aika rankkaa, joten mä päätin suosiolla käydä sulkemassa sen oven ja painua nukkumaan.

Ehkä huomenna kaikki olisi paremmin.

"Jes, jes, just noin, jeees, tää on sitä mitä mä haen!" Se kuvaaja kilju koko ajan. Mun päätä alkoi pikku hiljaa särkeä sen takia, vaikka suurin osa sen huudoista olikin kehuja. Muutenkaan mun olo ei ollut kehuttava. Olin seisonut tuntikausia kirkkaiden, paahtavien lamppujen keskellä ja vaihtanut vaatteita minkä kerkesin. Isä taas litki kahvia ja juorusi jonkun tyypin kanssa. Mulla oli vähän sellanen fiilis, et se tyyppi oli se, jonka kanssa isä nyt teki siis yhteistyötä.

"... Oletko sä hereillä?" kuulin tutun äänen. Ravistin päätäni ja käänsin katseeni taas siihen vaaleatukkaiseen, homohtavaan valokuvaajaan, joka tuijotti mua odottavasti.

"Tota öö, sori, voisitko toistaa?" mä mumisin vähän hämmentyneenä ja nolona. Se huokaisi syvään ja alkoi toistaa antamiaan ohjeita. Koitin parhaani mukaan asettautua niiden mukaan, joka aiheutti jälleen kerran hirveät kiljunnat. Mä ihmettelin, miten se kuvaaja ei ollut vielä pudottanut kameraa, kun se alkoi melkein hyppiä joka kerta, kun oli tyytyväinen muhun. Koitin pitää huvittavasta tilanteesta huolimatta naamani peruslukemilla ja keskittyä tekemään sitä, minkä mä parhaiten taidoin: näyttämään hyvältä.

"Okei, pidetään tauko", se blondi virnisti. "Kakskyt minuuttia, vaihda vaatteet." Nyökyttelin ymmärtäväisenä ja harpoin pois niiden tappavien valojen keskeltä suunnaten isän luo. Se toinen mies huomasi mut ja pomppasi pystyyn, virnisti leveästi ja ojensi kättään.

"Anteeks, kun mä saavuin paikalle niin myöhään, että alotitte työt jo ennen kuin mä olin paikalla", se selitti hassun kuuloisella englannilla. "Mä olen Elias Matthews, hauska tavata."

"Bill Kaulitz", sanoin hymyillen ja kättelin sitä asiallisesti. "Mukava tutustua teihinkin."

"Sinutellaan vaan", Elias virnisti ystävällisesti ja mä nyökkäsin hymy edelleen kasvoillani. "Joachim on puhunut susta paljon."

"Ai, niinkö", naurahdin yllättyneen kuuloisena. Oikeastaan mua ei voinut vähempää kiinnostaa. Teki mieli vain haistattaa kaikille vitut ja lähteä kaljalle. Tyydyin kuitenkin vain pyytämään anteeksi ja poistumaan paikalta pukuhuoneeseen etsimään seuraavaa asua.

Vaihdoin vaatteet parissa minuutissa ja päätin käyttää loput tauostani vain juomiseen ja istuskeluun. Nojailin pukuhuoneen seinään istuen penkillä kokispullo kädessä. Tauko ja yksinolo ei kuitenkaan ollut hyvä asia yhdessä - mulla oli hirvee olo valmiiks. Oli kuuma, oksetti, väsytti, ja mua sattui. Mulla ei ollut pahemmin yleensä aikaa miettiä oloani, mutta silloin kun oli, mä halusin kuolla. Musta tuntui jatkuvasti, että olin yksin. Kuin multa olisi viety rakkauden tunne ikuisiksi ajoiksi ja revitty palasiksi kuin paperi. Se tunne oli kamala.

"Bill, vauhtia!"

Mun täytyi jälleen sulkea sydämeni, jättää tunteet sen sisään, lukkojen taakse. Ettei kukaan pääsisi niitä koskemaan, ei enää koskaan. Tai...

Ja viimein mä myönsin itselleni - mulla oli ikävä Tomia.

----------

Bill PoV

Pariisissa ei kestänyt paria päivää pidempään, ja pian mä istuskelin taas parvekkeella katsellen kadulle. Olo oli huomattavasti parantunut, kun lopetin itselleni valehtelun ja myönsin ikävöiväni Tomia. En mä sille koskaan kuitenkaan voisi antaa anteeksi. Meidän suhde oli ohi, lopullisesti. Mun vain piti unohtaa se poika. Vilkaisin vähän matkan päässä sijaitsevaa puistoa, ja siellä leikkiviä lapsia. Seassa asteli myös ruskeaviiruinen kissa. Sellainen aika lihava, varmasti pehmeä ja lämmin. Samalla sekunnilla mun mieleen tuli Tomin kissa, Molly. Se oli just sellanen halittava läski katti. Kyyneleet nousi mun silmiin, mä hyppäsin ylös tuolilta ja marssin sisään. Että mun pitikin olla sellainen saatanan itkupilli.

"Billie, ooksä siel?" kuulin Caitlinin äänen oven takaa. Mä tykkäsin, kun se kutsu mua Billieks. Se oli jotenkin tosi sulosta.

"Oon", vastasin hiljaa ja ovi aukesi. Cai astui sisään juuri, kun mä istuin sängylle pyyhkien silmiäni.

"Onks kaikki okei?" se kysyi, istui mun viereeni ja veti mut kainaloonsa. Mä pyöritin päätäni ja nyyhkäisin. Mun siskot oli ainoita ihmisiä, jotka jakso kysellä mun vointia, ja joille mä saatoin puhua totta.

"Ei", mumisin. "Mä haluun ajassa taaksepäin." Caitlin hymyili säälivästi ja painoi suukon mun hiuksiin.

"Auttasin jos voisin", se sanoi silitellen mun käsivartta. "Mut viel ei oo liian myöhästä puhua asioista", se lohdutteli. Mä nyyhkäisin surkeana ja tunsin, kuinka kuumat kyyneleet alkoi valua mun kasvoja pitkin.

"Kaikki on päin vittua, mikään ei voi ikinä korjautua", itkin. Isosisko puristi mua itseään vasten ja hyssytteli, kuin mä olisin ollut joku pieni lapsi.

"Kaikki järjestyy, Billie. Sun pitää vaan uskoa siihen", Caitlin kuiskasi ja piti musta hellästi kiinni. Mä annoin kaikkien tunteiden purkautua itkuna ulos. Kukaan muu ei olis jaksanu tukea mua sillä hetkellä. Mut Cai seisoi aina mun vieressäni, tapahtui mitä vain.

Olin viettänyt muutaman päivän täysin perheeni parissa ja yrittänyt olla murehtimatta. Kaikki tuki mua, jos mulla oli paha olla, eikä kukaan käskenyt vain unohtamaan koko jätkän. Mä olin vähän aikaa kehitellyt päässäni ajatusta, että pyytäisin oma-aloitteisesti anteeksi vittuiluani. Se ei ollut ihan helppo ajatus loppujen lopuksi, kun alkoi miettiä, miksi mä olin alunperin suuttunut. Kaiken tapahtuneen jälkeen mä en oikeastaan olisi halunnut kohdata Tomia, mutta mä en kuitenkaan joka päivä saanut tietää kadonneesta veljestäni, enkä halunnut menettää mahdollisuutta selvittää meidän historiaa yhdessä - vaikka sitten vain kaksosina.

Oli torstai. Mä istuskelin keittiön pöydän ääressä selaillen hajamielisesti jotain vaatekuvastoa, joka oli pudonnut postilaatikkoon laskujen ja mainosten mukana. Aika harvat vaatteet mua sieltä jakso kiinnostaa. Tai sit se johtu siitä, että mä keskityin edelleen miettimään Tomia. Se jätkä oli pyörinyt mulla mielessä niin pitkään, et alko jo vituttaa. Mun täyty tehdä asialle jotain... Nousin ylös uhmakkaalla ilmeellä valmiina loikkimaan ulos ottaen itseä niskasta kiinni - mutta samalla sekunnilla muistin mun kaatopaikkaa muistuttavan huoneeni, jonka olin luvannut siivota tänään. Huokaisu karkasi mun suusta ja lähdin laahustamaan yläkertaan. Helvetti sentään. Ei munkaan elämä aina ollut niin kovin loistokasta.

Vihdoin, tuntien siivoamisen jälkeen, mä aloin miettiä uudestaan Tomia. Katsahdin kelloa, joka näytti kuutta illalla. Ei se kuitenkaan menisi nukkumaan vielä tuntikausiin, joten mä päätin, että lähtisin jonkin ajan kuluttua tapaamaan tätä. Toivottavasti muistaisin, miten mutkaisilla kujilla liikuttiin, ettei kävisi kuin viimeksi. Nyt ainakin osasin varautua siihen, mitä voisi käydä. Vanhemmat ei kuitenkaan vielä olis kotona, ja vähänkö ne hirttäis mut jos lähtisin ilmottamatta. Niin, ties missä mä oisin voinut olla, vaikka narkkareiden seassa. Ja paskat, en mä niin typerä ollut.

Kävelin työpöytäni ääreen, avasin läppärin ja kirjauduin tunnukselleni. Avasin selaimen ja napsautin kirjanmerkkipalkista blogini osoitetta. Sivu latasi nopeasti ja etsin kategorioista sen, mihin oli viime aikoina tullut eniten tekstiä, oli mieliala mikä tahansa. Tom. Vilkaisin nopeasti muutaman uusimmista merkinnöistä, kirjauduin hallinta-alueelle ja avasin uuden merkinnän. Mietin hetken ennen kuin aloin kirjottaa.

24.9. 18:15 [Ei otsikkoa]

Jälleen mä päädyin tylsyyksissäni kirjoittamaan. Porukat ei oo viel kotona, tai siskot ehkä, en mä tiedä. Mä päätin tänään jotain, minkä toteutan heti kun mutsi ja faija tulee. Mä meen tapaamaan Tomia. En mä halua menettää sitä, vaikka se oli idiootti. Ja niin olin kyllä mäkin, kun huusin sille niin paljon. Haluun vaan pyytää anteeks... En mä tiiä ees mitä, sehän tässä kusipää oli. Joka tapauksessa, ihan sama. Mä menen. Oonks mä hullu?

Lisäsin kuvatiedostoistani loppuun jonkun ikivanhan kuvan jostain syksyisestä kadusta. Kommentteja alkaisi sataa varmaan heti. Klikkasin lähetä-nappia ja nappasin pöydälle jääneet astiat käsiini. Astelin huoneesta ulos, alakertaan ja vein astiat tiskipöydälle, joku kyllä siivoaisi ne. Palasin yläkertaan ja päivitin blogini. Kommentteja oli jo 32, joista päätin lukaista pari.

24.9. 18:16 LittleRedRidingHood

JUMALAUTA, mä oon lukenu sun blogias ties kui kauan kuten varmaan tiedätkin ....... oikeesti, oon niin tärissy tääl kun oon miettiny mitä teet. loistopäätös, pidän peukkuja ja toivotan onnea !!! :):))

24.9. 18:16 Tom's_Sexy_Bitch

et vitus mee ;ooo kiinnostuin täst su blogist heti ku tom tuli kehiin se on niin söpö<3<333 jätä se rauhaan oot ruma huora saatana !11

24.9. 18:17 GiselleChoiseul

sä oot hullu!! mä en ikinä uskaltais!! mut onnea!! :D:D:D:DD:DD:D:DD:D:D:D <3<33 oot muuten tosi hot!!! mul on kaikki kuvat sust seinäl!!!

Hymyilin kaikille kommenteille syystä tai toisesta. Ovi kolahti alakerrassa. Suljin netin ja ryntäsin portaisiin.

"Äiti?" huudahdin. Sain naurahduksen vastaukseksi, joten astelin portaat alas.

"No hei", äiti tervehti mua nauraen. Mä punastuin hieman ja aloin sitten selittää asiaani.

"Sitä mä vaan et öö... voisinko lähtee ulos? Ei mee kauaa", mutisin. Äiti katsoi mua hetken ja myöntyi sitten. Kiitin luvasta, hain takin ja kengät ja lähdin ulos.

Kävelin kaupungin halki pitkin askelin. Hengitys höyrysi viileän ilman takia. Mä pöyhin vaistomaisesti hieman pitkiä, mustia hiuksiani, jotka eivät olleet tänään tavalliseen tapaan pystyssä. Kaduilla liikkui aika vähän ihmisiä, vaikkei kello ollut paljoakaan. Astelin aivan toisen puolen reunalle ja sujahdin pimeälle kujalle vikkelästi.

Mä en nähnyt mitään. Suunnistaminen ei onnistuisi, jos joka paikassa olisi niin pimeää. Koitin muistaa reittiä ulkoa tuloksetta. Joka kerta mä päädyin umpikujaan. Aloin jo miettiä kotiin palaamista, kunnes löysin tutun näköisen reitin. Lähdin kävelemään hieman leveämpää tietä pitkin vilkuillen muutamalle sivukujalle. Ehkä mä sittenkin löytäisin perille. Missään ei ollut ketään, olin siis aivan turvassa.

Yhtäkkiä joku tarttui mun ranteeseeni ja repi mut pilkkopimeälle kujalle. Mä säikähdin niin paljon, etten saanut sanaakaan suusta. Tunsin, kuinka mun kaulalle painui jotain kylmää ja metallista. Hengitys alkoi voimistua.

"Shh, tyttö, ihan hiljaa", joku kähisi mun korvaani. Mun sydän hakkas helvetin lujaa. Karhea käsi piteli mun leuasta.

"Tai no, poikahan sä ehkä olet..." Mut painettiin seinää vasten ja katselin pimeässä miestä, joka painoi jotakin edelleen mun kaulaa vasten. Mies katseli mua päästä varpaisiin ja kohotti kulmiaan.

"Selkeä hintti", se virnisti. "Enkä mä pidä niistä." Tunsin, kuinka mun sydän jätti lyönnin välistä ja pelokas henkäys karkasi mun suusta. Käsi siirtyi mun leualta hiuksiin ja mies otti varman otteen mun tukasta kääntäen mut sitä kohti. Huomasin nyt, mitä mies oli äsken pidellyt mun kaulalla. Veitsi.

Mies katseli mua hetken tutkivasti.

"Njaa, ehkä sun ruma naamas tarttis vähän parantelua", se hymyili, asetti veitsen hampaidensa väliin ja iski nyrkkinsä mun kasvoille. Parkaisu pakeni mun huulien välistä ja kyyneleet kohosi silmiin. Tää tilanne oli liian tuttu, mä en halunnut muistaa sitä - muisto teki kipeää. Nyt oli vain vaarallisempi ase pelkän nyrkin sijaan. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut kuulla mut. Tunsin veren valuvan mun kasvoja pitkin ja mua kuvotti.

"Mitäs muuta pikkuhomo tarttis", mies henkäisi otettuaan veitsen suustaan ja sai mut astumaan taaksepäin. Se kiskaisi mut hiuksista takaisin.

"Äläs ny, ei sulla kiire minnekään ole..." se nauroi ja pyöritteli veistä kädessään. Sen kasvoille nousi ovela ilme ja se alkoi katsella mua virnistellen ja pyöritellen päätään.

"Sulla on selkeästi paha ongelma", mies hymyili ilkeästi. Mä kohotin lävistettyä kulmaani ja se kiskaisi pienesti mun hiuksista. "Nämä."

Mä tuijotin sitä hiljaa ja kuulin vain sydämeni sykkeen, kun se kohotti veitsen meidän kasvojen tasolle.

"Eiköhän siis hoideta se pois päiväjärjestyksestä saman tien."

"Ei vitussa!" huudahdin haluamattani. Se oli tullut luonnostaan. Mies vain naurahti ja nykäisi mun tukkaa saadakseen siitä paremman otteen.

"Päästä irti!" mä huusin ja potkaisin miestä nilkkaan. Se sivuutti mun käskyni ja yritti parhaansa mukaan saada mut pysymään paikallani. Riuhdoin itseäni jokaiseen ilmansuuntaan pitääkseni veitsen kaukana mun tummista hiuksista. Väistelystä huolimatta muutama osuma saattoi tulla, joka saattaisi näkyä myöhemmin, voi ei....

Lopetin ulkonäöstä huolehtimisen ennen kuin ehdin aloittaa. Mä olin oikeasti nyt vaarassa.

"Hyvä on sitte", se jätkä viimein tuhahti. "En jaksa enää ees yrittää..." Huokaisin helpotuksesta, mutta se veti mut takaisin selkä itseään vasten ja painoi veitsen mun kurkulle.

"Tästä sä et sit lähekkään enää yhtään minnekkään..." se virnisti. "Mun kanssa ei tollaset tytöt temppuile."

Pelko yritti saartaa mua. Mun hengitys kiihtyi kiihtymistään ja kyyneleet pyrki silmiin. Jos mä jotain toivoin, niin jonkun, joka auttaisi mua.

Tom...

"Mitäs homo parkuu?" mies naurahti mun korvan juuressa.

Tom, auta...

"En mä itke", vastasin hiljaa.

Tom kiltti...

"Ja vitut."

Tom!

Jostain kuului rahinaa ja askelia. Joku oli ihan varmasti lähellä... Kunhan vain olisin uskaltanut sanoa sanaakaan. Mies viiltäisi mun kurkun auki varmasti heti, jos sanoisin jotain, mikä ei ole vastaus sen kysymykseen. Askeleet kuitenkin tulivat lähemmäs, ja mä kuulin, kuinka joku puhui. Se ääni... Mä en voinut olla tunnistamatta sitä. Se lähestyi ja lähestyi. Kohta nurkan takaa asteli esiin joku. Mä käänsin katsettani hitaasti hahmoa kohti.

"T-T-Tom?" mä kuiskasin. Poika katsoi mua kohti pidellen puhelinta. Sen silmät laajeni.

"... Mä soitan sulle myöhemmin", se sanoi nopeasti puhelimeen, sulki luurin tunkien sen taskuunsa ja katsoi mua edelleen typeränä.

"Bill... Ootko se sinä?" Tom kysyi hiljaa. Mä purin huultani ja räpyttelin silmiäni.

"Joo."

Tom otti pari isoa askelta ja kohta se seisoi aivan meidän edessä.

"Päästä se", se käski mua pitelevää miestä, joka vain naurahti.

"Sanakin, ni tää kuolee", kuulin selkäni takaa. Nielaisin ja koitin keskittyä hengittämään. Tom katseli hetken mua. Sitten se kohotti kulmiaan, tutkaili hetken miehen asentoa muhun nähden ja iski sitten polvensa miehen jalkoväliin. Se voihkaisi kovaäänisesti, veti kätensä irti musta ja astui monta askelta taaksepäin. Tom kaappasi mut syleilyynsä, puristi mua itseään vasten ja painoi kasvonsa mun hiuksiin.

"Voi luoja, Bill..." se lausui hiljaa ja kosketteli mua hellästi yrittäen ymmärtää, että mä tosiaan olin siinä. "Mä vien sut pois täältä", se lupasi ja lähti kuljettamaan mua kotiaan kohti.

Noin puolimatkassa me pysähdyttiin. Tom päästi irti musta ja jäi tuijottamaan mua. Mä tapitin sitä takaisin.

"Bill... Mitä sä teet täällä?" se kysyi.

"Mä... etin sua", vastasin rehellisesti hiljaisella äänellä. Se kohotti kulmiaan yllättyneenä.

"Miks? Sähän jätit mut..." Tom mutisi, mutta mä painoin sormeni sen huulille ja hyssyttelin.

"Mä vaan ajattelin... Kaipasin sua koko sen ajan, mikä me oltiin erossa... Joka hetki mä kaipasin sua. Mä itkin sun takia tuntikausia... Ja sit vaan ajattelin et vaik kuinka vihaisin sua yhden virheen takia, niin me ollaan silti... Veljeksiä. Ja mä en halua menettää ainoaa kaksostani", selitin. Tom katsoi mua suu raollaan.

"Sä... kaipasit mua?" se änkytti. Mä nyökkäsin ja painauduin Tomia vasten. Se kietoi kätensä mun ympärille pyöritellen päätään.

"Bill, mä... Anna anteeks", se sanoi hiljaa. "Mä tein niin suuren virheen... Ja haluan sut takasin. Onks se enää mahdollist, vai onks mun mahdollisuudet jo käytetty?" Mä olin hetken hiljaa ja hengitin vain Tomin tuoksua sisääni.

"Kaikki on mahdollista..." lausahdin hiljaa. Tom puristi mua tiukemmin itseään vasten ja tunsin, kuinka kuumat kyyneleet putoili sen poskilta mun iholle.

----------

1.12. 21:53 [Ei otsikkoa]

Saattaa olla, että on jäänyt vähän vähemmälle tää blogin kirjottaminen. Mulla on tässä ollu viime aikoina enemmän tai vähemmän kaikkea tekemistä. Hups, viimeisin merkintä oli 24.9... No, mä sitten taidan kirjoittaa tiivistelmän kaikesta tapahtuneesta.

Mä tosiaan sinä iltana lähdin Tomin luo. Olin varma, ettei se olisi huonompi idea, kunnes pääsin niiden puolelle. Eksyin ja mikä yllätys, jouduin ongelmiin jonkun sekopään kanssa... Ei se muuta tehnyt kuin löi mua ja koitti parhaansa mukaan päästä mun hiusten kimppuun (ei, en mäkään tiedä), mutta mä vaan rimpuilin, joten mitään ei oikein käynyt. Lopulta mut pelastettiin - Tom käveli paikalle. Se runnoi sitä miestä sen verran, että pääsin irti ja sit me käveltiin Tomin kotiin. Ensin me sovittiin, että selvitettäisiin asiat riitelemättä. Sit me alettiin puhua ja käytiin kaikki tapahtunut läpi omasta näkökulmasta ja sitten puhuttiin, mitä nyt tehtäisiin.

Yhteisen päätöksen voimin me päätettiin antaa toisillemme anteeks ja sopia kaikki riidat. Mikään ei oo pitkään aikaan tuntunu yhtä hyvältä, kuin halata Tomia. Mä olin jo unohtanut sen lämpimän rakkauden tunteen, jonka liekki aikoi taas syttyä mun rintaani. Tom lupas, ettei enää koskaan tekis mitään niin harkitsematonta, joten mä pystyin antamaan anteeks. En mä voi väittää, että voisin unohtaa sen, mitä se teki mulle. Arvet pysyy ikuisesti, mutta haavat paranee ja haalistuu. Toivottavasti tää kans pysyy - mä ihan todella rakastan Tomia.

Lisäks me alettiin selvittää vähän tarkemmin, mitä meidän menneisyydessä on. Sainhan mä isältä jo pääpiirteisen selityksen silloin joskus, mutta me haluttiin tietää kaikki. Me saatiin mun isä ja Tomin äiti - tai no, meidän vanhemmat puhumaan meidän kanssa. Suostuttelua se vaatikin, mutta me onnistuttiin.

Me siis synnyttiin syyskuun 1. vuonna 1989. Tom synty 14:51 ja mä kymmenen minuuttia myöhemmin, 15:01. Äiti, Rachel ja isä, Joachim oli niin onnellisia. Me oltiin toivottuja lapsia ja ne oli odottanu meitä järjettömästi. Ruskeesilmäset, terveet kaksospojat - Bill ja Tom Kaulitz. Me saatiin järjettömästi rakkautta ja hoivaa, opittiin asioita nopeasti ja vartuttiin täysin normaalisti. Kolmivuotiaiksi me asuttiin Magdeburgissa, ja marraskuussa 1992 me muutettiin Berliiniin. Pian muuton jälkeen meidän vanhemmat eros. Ne ei kertonu mitään erikoisempaa syytä, sano vaan ettei mikään enää onnistunut. Ne sopi, että kumpikin ottas toisen meistä ja muutettas eri puolille kaupunginosaa, jotta kumpikaan meistä ei osais ikävöidä toisen luo, kun ei tuntisi toista puolta. Mä ja Tom ei ymmärretty asiaa niin pieninä. Monta kuukautta kumpikin kyseli toista, muttei saatu vastausta.

Me kasvettiin täysin erilleen. Vuosien kuluessa kumpikin unohti toisen - kuka muukaan muistaa sitä kun oli kolmevuotias? Isä meni naimisiin Katherinen kanssa kun mä olin neljä. Samaan aikaan Tom kärsi kusipäisestä faijastaan ja meidän täysin juoposta biologisesta äidistä. Katherinella oli yks lapsi, Caitlin, jo ennestään. Kolmas lapsi meidän perheeseen syntyi samana vuonna, ja myös Tom sai pikkusiskonsa silloin. Mä elin normaalia keskimääräistä varakkaamman perheen lapsen elämää täysin tietämättömänä rakkaasta kaksoisveljestäni, joka vietti aikaansa kaduilla ja seurasi muutamaa itseään vanhempaa jätkää pysyäkseen hengissä.

Kun mä olin seitsemänvuotias, Katherine huomas mun rakastavan kameraa. Poseerasin mielelläni kuviin ja ilmeisesti mulla oli jo nuorena mallin elkeet, sillä Katherinen mainostuksen avulla pääsin joihinkin vaatemainoksiin jo pentuna. Pikku hiljaa ne kiinnostu musta enemmän ja näin mun ura sillä saralla pääs alkuun. Isä oli tosi ylpee musta. Kymmenenvuotiaana mä löysin musiikin - ja samaan aikaan myös Tom alkoi turvautua kitaransoittoon purkaakseen huonoa oloa. Jos me oltais tiedetty toisistamme, me oltas varmana alettu tehdä musiikkia yhdessä. Kumpikin meistä nimittäin tekee tätä tälläkin hetkellä - ennen erikseen, nyt yhdessä. Emilykin tarjoaa meille pianonsoittotaitojaan useasti, ja meistä on tullu loistava trio. Me soitetaan pyynnöstä kaikissa bileissä ja muissa. Tarkotuksena ois hommata levysoppari vuoden sisällä.

Tällä hetkellä me hengataan meillä. Tom istuu tossa sängyllä ja mä kirjotan pöydän ääressä. Me ollaan muuten selailtu jo varmaan pari viikkoa asuntoja netistä - tarkotuksena ois muuttaa yhteen lähiaikoina. Mun vanhemmat on ihan innoissaan mukana hommassa ja lupautuivat jo kustantamaan kaikkea! Aina vaan parempi toki, ei siinä mitään.

Mutta joo, mä taidan mennä, ennen kuin toi hermostuu hiljaisuuteen. Kirjoittelemisiin!

- Bill

P.S. Sattuuko kukaan enää muistamaan, kun mä joskus... En tiedä, aika kauan sitten kerroin mun taulunkehysten ostelusta? No, ostin kehykset viimeksi viikkoa ennen Tomiin törmäämistä. Ja taas se toteutui - mä tiesin että mä tarvitsen niitä vielä.

 

----------

Bill PoV

23.12.2008

Mä yritin kuljeskella hiljaa ympäri asuntoa, jotten herättäis Tomia. Se nukkui, vaikka kello oli jo kaksi, enkä mä hennonut herättää sitä. Olin lähdössä pikaisesti Emilyn luokse toivottelemaan jouluja ja niin edespäin. Matkakaan ei olisi enää kuin kivenheitto, koska me oltiin muutettu kaksioon aivan kaupunginosan keskustaan. Oltiinhan me siinä jo vähän alle vuosi asuttukin. Me lojuttiin melkein aina kotona, välillä käytiin kuvauksissa lehtiin ja vierailtiin vanhempien ja ystävien luona. Kotona me tehtiin musiikkia - se oli meidän työ ja intohimo. Meidän eka demo levy-yhtiölle oli lähetetty alkuvuodesta, ja nyt me sitten tehtiin muutaman singlen jälkeen levyä. Rumpali ja basisti meiltä vielä virallisesti puuttu, mutta pari mun entistä koulukaveria, Georg ja Gustav, olivat musiikkiharrastuksineen lupautuneet siihen hommaan, ellei me löydettäs parempia. Ne kyllä osas hommansa, me oltiin tosissaan harkittu niitä.

Mä asettelin mustavalkoisia kuiturastojani paremmin omien hiusteni sekaan, sillä ne sojottivat ties minne. Vilkaisin itseäni nopeasti peilistä ja lisäsin vielä yhden kerroksen huulikiiltoa viimeistelläkseni ulkonäköni. 'Täydellistä', kelailin virnistäen ja astelin vielä makuuhuoneeseen. Tom lojui sängyssä silmät puoliksi auki.

"No huomenta, kulta", mä hymyilin ja painoin suukon rakkaani otsalle saaden pojan hymyilemään.

"Mistäs tollanen kaunokainen ilmesty..." se mutisi ja yritti vetää mua viereensä. Mä nauroin ja vetäydyin taaksepäin mutta istuin kuitenkin.

"Mä lähen käymään Emilyn luona, tuletko sä mukaan?"

"Nääh... Vie terveisiä."

"Okei", mumisin suudellessani Tomin suupieltä. "Tuun illalla, käydään varmaan vähän testaamassa sen uutta autoa."

"Autoa? Millanen?" toinen innostui heti ja virnuili.

"No en minä tiedä", nauroin ja hiljennyin, kun Tom nousi istumaan, otti mun niskan takaa kiinni ja suuteli. Se maistui vasta herättyäänkin hyvältä, joka yleisesti ottaen oli silkka mahdottomuus. Ehkä se söi jotain kurkkupastilleja yöllä.

"Joo, nähään illalla", se hymyili päästäen irti musta. Nyökkäsin ja nousin takaisin seisomaan hymyillen myös.

"Rakastan sua", kerroin itsestäänselvyyden ja käännyin lähteäkseni.

"Mäkin sua. Ja jouluksi kotiin, eikö?" kuulin äänen vielä takaani.

"Tottakai. Eka joulu yhdessä - tai siis niin että muistetaan."

Jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin.

Kävelin kädet nahkatakin taskuissa Emilyn kämpille. Se asui vieläkin vanhempiensa luona, koska oli kuulemma avuton paska. Mä vain nauroin sille, hassu tyttö. Harppasin parilla askeleella kuistin portaat ylös ja aloin pahoinpidellä ovikelloa soittaen siihen - kuten tavallista - ekaksi päähän tulleen biisin säveltä. Ennen kertosäettä ovi aukesi ja Emily ilmestyi näkökenttään virnuillen.

"No moro", tervehdin ja tungin ovesta sisään. Me vaihdettiin nopeasti kuulumiset ja moikkasin sen vanhempia ja siskoa. Hetken kuluttua me kuitenkin mentiin niiden autotallille ja näin kaverini uusimman sijoituksen. Musta Audi A8 kiilteli uutuuttaan suoraan meidän edessä.

"Suorastaan siisti", kehuin saaden naurahduksen osakseni.

"Jep. Miten ois koeajo illemmalla?" Emily ehdotti ja annoin myöntävän vastauksen. Tom tulisi kuolemaan kateudesta - meillä ei edes ollut autoa.

Joskus kahdeksan aikoihin illalla me hypättiin autoon ja lähdettiin ajamaan. Ei kumpikaan jaksanut turvavyötä laittaa, ei me ajettaisi lujaa. Parin tunnin rauhallisen ajelun jälkeen me päädyttiin kuitenkin moottoritielle kaahaamaan. Vauhdin huuma oli uskomaton, me naurettiin kaikelle. Kello lähestyi jo yhtätoista, kun me ymmärrettiin, että turvavyö olisi saattanut muuttaa kaiken.

Nopeusmittari näytti 220 kilometriä tunnissa ja Emily ajoi tasaisesti ja vakaasti koko ajan.

"Mä en oo ikinä menny näin vitun lujaa", nauroin ja katselin maisemia, jotka tuntuivat liikkuvan meitä nopeammin. Vain katulamppujen valaisema tie tuntui jatkuvan loputtomiin, ja me lähestyttiin jo kotia. Liikennettä oli vähän ja kaahailu oli ihanaa. Hetken kuluttua me nähtiin kahden valon lähestyvän hillitöntä vauhtia.

Kahden valon, jotka kuuluivat kuljettajan käsistä karanneelle rekalle.

Kahden valon, jotka olivat viimeinen asia, jonka mä pystyin näkemään, ennen kuin kiljunnan ja jarrutuksen äänen täyttämä maailma pimeni.

Tom PoV

Bill oli ensimmäinen asia, jonka mä olin aamulla nähnyt. Mä olin suudellut sitä ja kertonut sille rakastavani sitä. Mä olin myös pyytänyt sitä jouluksi kotiin. Kello oli kuitenkin minuuttia vaille kaksitoista yöllä eikä poikaa kuulunut. Se ei ollut soittanut kertaakaan. Mä aloin jo huolestua, mutta sitten mä olin saanut soiton. Puhelun sairaalasta, jossa mun rakkaani tällä hetkellä taisteli elämästään lennettyään auton etulasin läpi tielle.

Mä en ollut koskaan juossut niin lujaa. Mun jalkoja oli poltellut ja mä olin voinut tuntea, kuinka veri yritti puskea hiertymistä ulos, mutta mä en välittänyt. Nyt mä istuin odotushuoneessa kasvot käsiin painettuina. Kyyneleet valuivat silmistä kämmenien kautta käsivarsille ja siitä paidan helmalle. Kukaan ei osannut sanoa, selviäisikö Bill hengissä. Se oli viety leikkaukseen viisi minuuttia mun tulon jälkeen ja se oli ollut siellä jo monta tuntia. Se, mitä mä olin onnistunut lääkärien ja hoitajien keskeltä veljestäni näkemään, ei ollut, mitä mä olisin halunnut muistaa siitä viimeiseksi. Verta oli joka puolella, haavat lasinsiruilla ja ilman peittivät Billin kauniita kasvoja. Se oli huutanut tuskasta ja itkenyt enemmän kuin mä olin koskaan nähnyt. Mua sattui, sattui niin paljon etten mä voinut edes ajatella sitä pyörtymättä.

Ainoa asia, mitä mä enää halusin, oli Billin selviäminen. Mikään niin kaunis ei voinut kuolla, ei voinut jättää tätä maailmaa niin nopeasti. Bill oli niin hauras, kuin posliininukke. Ja juuri siksi mä pelkäsin.

Puolen tunnin kuluttua se kuulemma vietiin heräämöön. Ja vasta aamuvarhaisella mä pääsin näkemään, mitä rakkaimpani oli joutunut kärsimään. Mä istuin Billin sängyn viereen mahdollisimman hiljaa ja katselin kyyneleet yhä valuen tätä. Haavat oli puhdistettu ja pojan pää ja kasvot olivat täynnä siteitä. Se oli meikitön ja upean näköinen siinä maatessaankin. Puristin sen kättä hellästi ja koitin saada jotain sanottua.

"Bill", mä kutsuin sitä nimeltä, "kai sä heräät?" kysyin hiljaisella äänellä. "Nyt on joulu, Bill, ja mä haluan viettää sen sun kanssas. En yksin, enkä missään muualla kuin sun lähelläs."

Vastausta ei kuulunut, mutta mä uskoin sen kuulleen. Ja niin mä pystyin nukahtamaan hetkeksi.

Kun mä heräsin, kuulin vaan tyhjän äänen. Se oli tasainen piippaus, joka ei loppunut. Huoneeseen ryntäsi lääkäreitä ja hoitajia ja mut häädettiin ulos.

"Ei, Bill..." mä vaikeroin ja vastustelin. Painoin kasvoni huoneen seinän pieneen ikkunaan ja näin, kuinka ne yrittivät parhaansa mukaan palauttaa sykettä normaaliksi. Kohta ne luovutti, keskusteli jotain keskenään ja suurin osa niistä tuli ulos, yksi mun luokseni.

"Mä olen pa..." se aloitti, mutta mä tuijotin sitä tyhjästi.

"Ei kai... Ei kai Bill..." yritin änkyttää ja hoitaja nyökkäsi surullisen näköisenä. Mun jalat pettivät alta enkä mä voinut kuin itkeä. Mä en pystynyt huutamaan tai kävelemään, kyyneleet vain virtasivat mun poskilla. Mä olin yksin.

Mä halusin muistaa Billin iloisena, kauniina ja julkisuudesta nauttivana ihmisenä, jota mä rakastin ja joka oli valmis mihin tahansa, jos se oli hyväksi meidän suhteelle.

Ainoa muistikuva oli kuitenkin hetki kuoleman jälkeen, kun Billin kasvot peitettiin lakanalla ja se vietiin pois mun luotani. Ikuisesti.

Hautajaiset olivat tuskalliset. En mä pystynyt edes puhumaan, mä olin niin tyhjä. Mulla ei ollut enää ketään, johon tukeutua itkiessä.

Mulla oli ikävä. Mä kaipasin niitä suklaanruskeita, lempeäkatseisia silmiä, jotka vain yhdellä vilkaisulla pystyivät tunkeutumaan mun sisääni ja saamaan Billin tietoiseksi mun olotilastani.

Nyt mulla ei ollut enää mitään.

Siitä on puoli vuotta, ja mä asun edelleen meidän kaksiossa. Mä en edes ole yrittänyt etsiä uutta kumppania, enkä aio yrittää. Mä olin menettänyt ainoan rakkaani ikuisesti, enkä mä halunnut korvata Billiä millään. Se olisi ollut epäreilua meille kummallekin. Mä olisin ilman rakkautta ainiaan, sillä Bill ei palaisi koskaan.

Taulu meistä oli yhä seinällä, johon se oli sijoitettu heti muuton jälkeen. Mä katsoin sitä joka päivä ja toivoin Billin olevan mun vieressä. Halusin halata sitä ja kuiskata sen korvaan kuinka paljon mä sitä rakastin.

Se kaikki oli menetettyä.

Ja yhä tänä päivänä mä voin aamuisin herätessä tuntea sen lämmön vieressäni ja kuulla sen unisen mutinan, kuinka se ei jaksa nousta ikinä.

Eikä sen enää tarvinnutkaan.

Bill saisi nyt nukkua juuri niin pitkään kuin halusi.

Aivan rauhassa.

Ikuisesti.

Sun muistan joskus mua suudelleen.

Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin

Ja ilman rakkautta, no niin....

Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin.

Jos sä tahdot niin.