Bill PoV

23.12.2008

Mä yritin kuljeskella hiljaa ympäri asuntoa, jotten herättäis Tomia. Se nukkui, vaikka kello oli jo kaksi, enkä mä hennonut herättää sitä. Olin lähdössä pikaisesti Emilyn luokse toivottelemaan jouluja ja niin edespäin. Matkakaan ei olisi enää kuin kivenheitto, koska me oltiin muutettu kaksioon aivan kaupunginosan keskustaan. Oltiinhan me siinä jo vähän alle vuosi asuttukin. Me lojuttiin melkein aina kotona, välillä käytiin kuvauksissa lehtiin ja vierailtiin vanhempien ja ystävien luona. Kotona me tehtiin musiikkia - se oli meidän työ ja intohimo. Meidän eka demo levy-yhtiölle oli lähetetty alkuvuodesta, ja nyt me sitten tehtiin muutaman singlen jälkeen levyä. Rumpali ja basisti meiltä vielä virallisesti puuttu, mutta pari mun entistä koulukaveria, Georg ja Gustav, olivat musiikkiharrastuksineen lupautuneet siihen hommaan, ellei me löydettäs parempia. Ne kyllä osas hommansa, me oltiin tosissaan harkittu niitä.
Mä asettelin mustavalkoisia kuiturastojani paremmin omien hiusteni sekaan, sillä ne sojottivat ties minne. Vilkaisin itseäni nopeasti peilistä ja lisäsin vielä yhden kerroksen huulikiiltoa viimeistelläkseni ulkonäköni. 'Täydellistä', kelailin virnistäen ja astelin vielä makuuhuoneeseen. Tom lojui sängyssä silmät puoliksi auki.
"No huomenta, kulta", mä hymyilin ja painoin suukon rakkaani otsalle saaden pojan hymyilemään.
"Mistäs tollanen kaunokainen ilmesty..." se mutisi ja yritti vetää mua viereensä. Mä nauroin ja vetäydyin taaksepäin mutta istuin kuitenkin.
"Mä lähen käymään Emilyn luona, tuletko sä mukaan?"
"Nääh... Vie terveisiä."
"Okei", mumisin suudellessani Tomin suupieltä. "Tuun illalla, käydään varmaan vähän testaamassa sen uutta autoa."
"Autoa? Millanen?" toinen innostui heti ja virnuili.
"No en minä tiedä", nauroin ja hiljennyin, kun Tom nousi istumaan, otti mun niskan takaa kiinni ja suuteli. Se maistui vasta herättyäänkin hyvältä, joka yleisesti ottaen oli silkka mahdottomuus. Ehkä se söi jotain kurkkupastilleja yöllä.
"Joo, nähään illalla", se hymyili päästäen irti musta. Nyökkäsin ja nousin takaisin seisomaan hymyillen myös.
"Rakastan sua", kerroin itsestäänselvyyden ja käännyin lähteäkseni.
"Mäkin sua. Ja jouluksi kotiin, eikö?" kuulin äänen vielä takaani.
"Tottakai. Eka joulu yhdessä - tai siis niin että muistetaan."

Jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin.

Kävelin kädet nahkatakin taskuissa Emilyn kämpille. Se asui vieläkin vanhempiensa luona, koska oli kuulemma avuton paska. Mä vain nauroin sille, hassu tyttö. Harppasin parilla askeleella kuistin portaat ylös ja aloin pahoinpidellä ovikelloa soittaen siihen - kuten tavallista - ekaksi päähän tulleen biisin säveltä. Ennen kertosäettä ovi aukesi ja Emily ilmestyi näkökenttään virnuillen.
"No moro", tervehdin ja tungin ovesta sisään. Me vaihdettiin nopeasti kuulumiset ja moikkasin sen vanhempia ja siskoa. Hetken kuluttua me kuitenkin mentiin niiden autotallille ja näin kaverini uusimman sijoituksen. Musta Audi A8 kiilteli uutuuttaan suoraan meidän edessä.
"Suorastaan siisti", kehuin saaden naurahduksen osakseni.
"Jep. Miten ois koeajo illemmalla?" Emily ehdotti ja annoin myöntävän vastauksen. Tom tulisi kuolemaan kateudesta - meillä ei edes ollut autoa.
Joskus kahdeksan aikoihin illalla me hypättiin autoon ja lähdettiin ajamaan. Ei kumpikaan jaksanut turvavyötä laittaa, ei me ajettaisi lujaa. Parin tunnin rauhallisen ajelun jälkeen me päädyttiin kuitenkin moottoritielle kaahaamaan. Vauhdin huuma oli uskomaton, me naurettiin kaikelle. Kello lähestyi jo yhtätoista, kun me ymmärrettiin, että turvavyö olisi saattanut muuttaa kaiken.

Nopeusmittari näytti 220 kilometriä tunnissa ja Emily ajoi tasaisesti ja vakaasti koko ajan.
"Mä en oo ikinä menny näin vitun lujaa", nauroin ja katselin maisemia, jotka tuntuivat liikkuvan meitä nopeammin. Vain katulamppujen valaisema tie tuntui jatkuvan loputtomiin, ja me lähestyttiin jo kotia. Liikennettä oli vähän ja kaahailu oli ihanaa. Hetken kuluttua me nähtiin kahden valon lähestyvän hillitöntä vauhtia.
Kahden valon, jotka kuuluivat kuljettajan käsistä karanneelle rekalle.
Kahden valon, jotka olivat viimeinen asia, jonka mä pystyin näkemään, ennen kuin kiljunnan ja jarrutuksen äänen täyttämä maailma pimeni.

Tom PoV

Bill oli ensimmäinen asia, jonka mä olin aamulla nähnyt. Mä olin suudellut sitä ja kertonut sille rakastavani sitä. Mä olin myös pyytänyt sitä jouluksi kotiin. Kello oli kuitenkin minuuttia vaille kaksitoista yöllä eikä poikaa kuulunut. Se ei ollut soittanut kertaakaan. Mä aloin jo huolestua, mutta sitten mä olin saanut soiton. Puhelun sairaalasta, jossa mun rakkaani tällä hetkellä taisteli elämästään lennettyään auton etulasin läpi tielle.
Mä en ollut koskaan juossut niin lujaa. Mun jalkoja oli poltellut ja mä olin voinut tuntea, kuinka veri yritti puskea hiertymistä ulos, mutta mä en välittänyt. Nyt mä istuin odotushuoneessa kasvot käsiin painettuina. Kyyneleet valuivat silmistä kämmenien kautta käsivarsille ja siitä paidan helmalle. Kukaan ei osannut sanoa, selviäisikö Bill hengissä. Se oli viety leikkaukseen viisi minuuttia mun tulon jälkeen ja se oli ollut siellä jo monta tuntia. Se, mitä mä olin onnistunut lääkärien ja hoitajien keskeltä veljestäni näkemään, ei ollut, mitä mä olisin halunnut muistaa siitä viimeiseksi. Verta oli joka puolella, haavat lasinsiruilla ja ilman peittivät Billin kauniita kasvoja. Se oli huutanut tuskasta ja itkenyt enemmän kuin mä olin koskaan nähnyt. Mua sattui, sattui niin paljon etten mä voinut edes ajatella sitä pyörtymättä.
Ainoa asia, mitä mä enää halusin, oli Billin selviäminen. Mikään niin kaunis ei voinut kuolla, ei voinut jättää tätä maailmaa niin nopeasti. Bill oli niin hauras, kuin posliininukke. Ja juuri siksi mä pelkäsin.

Puolen tunnin kuluttua se kuulemma vietiin heräämöön. Ja vasta aamuvarhaisella mä pääsin näkemään, mitä rakkaimpani oli joutunut kärsimään. Mä istuin Billin sängyn viereen mahdollisimman hiljaa ja katselin kyyneleet yhä valuen tätä. Haavat oli puhdistettu ja pojan pää ja kasvot olivat täynnä siteitä. Se oli meikitön ja upean näköinen siinä maatessaankin. Puristin sen kättä hellästi ja koitin saada jotain sanottua.
"Bill", mä kutsuin sitä nimeltä, "kai sä heräät?" kysyin hiljaisella äänellä. "Nyt on joulu, Bill, ja mä haluan viettää sen sun kanssas. En yksin, enkä missään muualla kuin sun lähelläs."
Vastausta ei kuulunut, mutta mä uskoin sen kuulleen. Ja niin mä pystyin nukahtamaan hetkeksi.

Kun mä heräsin, kuulin vaan tyhjän äänen. Se oli tasainen piippaus, joka ei loppunut. Huoneeseen ryntäsi lääkäreitä ja hoitajia ja mut häädettiin ulos.
"Ei, Bill..." mä vaikeroin ja vastustelin. Painoin kasvoni huoneen seinän pieneen ikkunaan ja näin, kuinka ne yrittivät parhaansa mukaan palauttaa sykettä normaaliksi. Kohta ne luovutti, keskusteli jotain keskenään ja suurin osa niistä tuli ulos, yksi mun luokseni.
"Mä olen pa..." se aloitti, mutta mä tuijotin sitä tyhjästi.
"Ei kai... Ei kai Bill..." yritin änkyttää ja hoitaja nyökkäsi surullisen näköisenä. Mun jalat pettivät alta enkä mä voinut kuin itkeä. Mä en pystynyt huutamaan tai kävelemään, kyyneleet vain virtasivat mun poskilla. Mä olin yksin.

Mä halusin muistaa Billin iloisena, kauniina ja julkisuudesta nauttivana ihmisenä, jota mä rakastin ja joka oli valmis mihin tahansa, jos se oli hyväksi meidän suhteelle.
Ainoa muistikuva oli kuitenkin hetki kuoleman jälkeen, kun Billin kasvot peitettiin lakanalla ja se vietiin pois mun luotani. Olin liian turta enää edes itkemään.
Hautajaiset olivat tuskalliset. En mä pystynyt edes puhumaan, mä olin niin tyhjä. Mulla ei ollut enää ketään, johon tukeutua itkiessä.
Mulla oli ikävä. Mä kaipasin niitä suklaanruskeita, lempeäkatseisia silmiä, jotka vain yhdellä vilkaisulla pystyivät tunkeutumaan mun sisääni ja saamaan Billin tietoiseksi mun olotilastani.
Nyt mulla ei ollut enää mitään.

Siitä on puoli vuotta, ja mä asun edelleen meidän kaksiossa. Mä en edes ole yrittänyt etsiä uutta kumppania, enkä aio yrittää. Mä olin menettänyt ainoan rakkaani ikuisesti, enkä mä halunnut korvata Billiä millään. Se olisi ollut epäreilua meille kummallekin. Mä olisin ilman rakkautta ainiaan, sillä Bill ei palaisi koskaan.
Taulu meistä oli yhä seinällä, johon se oli sijoitettu heti muuton jälkeen. Mä katsoin sitä joka päivä ja toivoin Billin olevan mun vieressä. Halusin halata sitä ja kuiskata sen korvaan kuinka paljon mä sitä rakastin.
Se kaikki oli menetettyä.
Ja yhä tänä päivänä mä voin aamuisin herätessä tuntea sen lämmön vieressäni ja kuulla sen unisen mutinan, kuinka se ei jaksa nousta ikinä.
Eikä sen enää tarvinnutkaan.
Bill saisi nyt nukkua juuri niin pitkään kuin halusi.
Aivan rauhassa.
Ikuisesti.

Sun muistan joskus mua suudelleen.

Mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin
Ja ilman rakkautta, no niin....
Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin.

Jos sä tahdot niin.