Bill PoV

"Ööääh... Voi vittu", mä sain vaan suustani. Vanhemmat katto mua tosi oudosti, tavallaan vihasesti ja tavallaan ihmetellen.
"Kuka tää on?" äiti kysy ja nyökkäs Tomia kohti.
"Yks kaveri... Se saatto mut yöllä kotiin ja sit ku sato ni en halunnu päästää sitä käveleen yksin ni se oli täällä yötä", änkytin. "Ei mitään isompaa..."
"Mennääs alakertaan jutteleen", isä sano ja lähti äiti perässään kohti portaikkoa. Mä tiesin kokemuksesta, että se ei meinannu hyvää. Me noustiin ylös ja lähdettiin kohti ruokasalia, jossa ne yleensä kuulusteli, oli kyse kenestä vaan. Ne oli jo siel kun me saavuttiin paikalle, ja pyysivät istumaan toiselle puolelle pöytää. Mua hermostutti ja puristin Tomin kättä, kun me rojahdettiin tuoleille. Äiti ja isä katto mua tosi syyttävästi.
"Noniin... Eli, ihan perusjutut. Mikä sun nimes on, mistä sä tulet, mistä sä tunnet Billin?" ne tenttas ja tuijotti Tomia. Huomasin selvästi toisen olevan hermostunut, koska se vilkaisi mua ihan hädissään ja melkeen runno mun käden paskaks.
"Tota..." se mumisi ja koitti kuulostaa selkeämmältä. "Mä oon Tom, Tom Kaulitz. Asun... tuoolla noin", se selitti ja huito kädellään samalla, "ja tutustuin Billiin vähän aikaa sitten... Ihan kavereita..."
Jäin tuijottamaan vanhempiani. Ne katso toisiaan järkyttyneen näkösinä ja molemmat oli aivan jäässä.
"Haloo?" huhuilin niitä takaisin maan pinnalle. Isä yskäisi ja sit se käänty taas Tomia kohti.
"Anteeks typerä kysymys, mutta... Millon sulla on synttärit?" Tom tuijotti mua oudosti ja mä kohautin olkiani.
"Ensimmäinen syyskuuta", se vastas kohteliaasti. Isän ihmettelevä ilme vaihtui todella järkyttyneeseen.
"Okei, ei muuta... Voitte mennä", se mumisi. Mä vedin Tomin mukanani aulaan.

Tom katsoi mua edelleen vähän pelästyneenä.
"Joo, sori. Noi on aina epäluulosia kaikista", sanoin pahoittelevasti. "Tälläses tapaukses ainakin..."
"Aa, okei. Mut mä en kyl ymmärrä... Miks ne jääty äsken ihan totaalisesti?" toinen ihmetteli. Mä kohautin olkiani ja ehdotin, josko me lähdettäis pihalle. Tom hyväksy ehdotuksen ja niinpä me paettiin talon ulkopuolelle.
Mä kierrätin Tomia ympäri meidän pihaa. Se sano että ois voinu jäädä asumaan sinne, mua se lähinnä huvitti. Katselin toisen ympäriinsä ryntäilyä ja tunsin, kuinka aurinko paahtoi mun selkää. Nahkatakki oli harvinaisen paska valinta sellaisella säällä. Aurinko paistoi, taivaalla ei näkynyt yhtään pilveä ja lämpötila oli varmaan... No, paljon.

Me oltiin jääty istumaan meidän takapihalle. Tomilla oli selvästi joku ongelma, koska se oli ihan fiiliksissä, kun se katseli meidän taloa.
"Oikeesti, mä maksasin mitä vaan jos mäkin saisin asuu tälläses paratiisis... Ku meidän kämppä on iha kämänen", se selosti ja mä pyörittelin silmiäni hymyillen.
"Joo, eikä ollu ku viides kerta ku sanoit ton", nauroin ja katsoin toisen punastumista. Tom mutisi jotakin epäselvää ja mä kosketin kevyesti sen kättä. Hymy nousi rastapään huulille ja suklaanvärisien silmien katse kääntyi muhun.
"Mm-m... Pitäskö meidän suunnata johkin muualle pyörimään? Sun vanhemmat ei taida pitää musta", se naurahti kuivasti.
"Nee, ne on vaan epäluuloisia kaikista... Mut voidaan me silti lähteä", vastasin.
"Jos... mentäs vaikka meille?"
Nyökkäsin vastaukseksi.


Tom PoV

Jälleen kerran me käveltiin kaupungin halki. Pitelin Billin hentoa kättä omassani ja katselin eteenpäin astelevia jalkojani. Mä en ymmärtänyt, mikä muhun oli mennyt, kun olin ehdottanut meille lähtemistä. Mä pelkäsin tajuttomasti, että Bill kulkis yksin siel kujilla ja... En halunnut ees ajatella mitä ois voinu tapahtua. Meidän puoli oli niin vaarallinen, jos ei osannu varautua.
Siel oli narkkareita, pedofiilejä, varkaita, pahimmillaan myös hulluja, jotka halus vaan tappaa. Ja mikä pahinta, suurin osa niistä kaikista oli homovastasia, ja ne alko riehua nähdessään meidänlaisia. Mun täytyisi siis suojella Billiä parhaimmillaan henkeni uhalla? Ei mikään unelmien täyttymys sinänsä.
"Tomi, kuinka pitkä matka tästä viel on?" toisen ääni rikkoi mun ajatukset. Mä hymyilin sille.
"Ei enää pitkä", mä vastasin ja vedin toisen lähemmäs itseäni. Bill kuulosti ihan pieneltä lapselta. Se hellyytti mua ja herätti mussa suojelunhalun.

Hetken kuluttua me saavuttiin mun kämpille. Avasin oven päästäen Billin sisään ja astuin itse perässä. Tummatukka näytti uteliaalta.
"Tervetuloa matalaan majaani", mä virnistin ja opastin toisen mun huoneeseen. Se istahti mun sängylle ihan pokkana ja mä menin sen viereen. Se katseli ympärilleen kiinnostuneena ja katse kiinnittyi lopuks mun huoneen nurkassa nököttävään kitaraan.
"Onks toi sun?" se kysyi hymyillen. Mä nyökkäsin, kävelin hakemaan soittimen ja istuin takaisin toisen viereen. Bill katsoi kitaraa ihaillen ja kosketti sitä pitkillä sormillaan selvästi varoen. Mua huvitti.
"Ei se hajoo jos sä kosket siihen", naurahdin katsoen toista. Se punastui kevyesti.
"Niin..." se hymisi. "Soita mulle jotain?" se ehdotti. Mä mietin hetken, yritin palauttaa mieleeni toista niistä biiseistä, jotka Bill oli esittänyt siellä klubilla. Sit mun sormet asettu automaattisesti oikeille paikoille ja aloin soittaa hiljalleen. Toinen katsoi mua ihaillen ja nyökytteli mukana. Jossain vaiheessa se tais tunnistaa biisin, koska sen silmät laajeni ja sen suu alko liikkua sanojen mukana. Mua hymyilytti ja jatkoin soittamista vielä hetken, kunnes lopetin ja katsoin toista silmiin.
"Ei jumalauta jätkä... Oho", se sanoi yllättyneesti. "Heilig." Katsahdin toista kysyvästi.
"Mmmh?"
"Aahm, siis ton biisin nimi. Se on Heilig", Bill nauroi ja heilautti hiuksiaan. Mä nyökkäsin ymmärtävästi.
"Sä siis oot sanottanu sen?" kysyin ja toinen nyökkäsi.
"Yeah, oon. Samoin ku Vergessene kinderin... Ja monia muita biisejä", se hymyili katsellen mua. Mä katselin sitä ihmetellen.
"Vau. Oot sä aika epeli."

Näppäilin kitaran kieliä hiljakseen ja vilkaisin välillä Billiä, joka katsoi mua. Se selvästi mietiskeli jotakin, joten mä koitin pysyä hiljaa ja antaa sen miettiä. Kohta se kuitenkin avasi suunsa sanoakseen jotakin.
"Tomi kuule..." se mumisi jotenkin nolon kuuloisena. Mä lopetin soittamisen heti ja keskityin toiseen antaen puheenvuoron. "Tää on nyt tosi typerä kysymys, mut... Kun sä sanoit mun vanhemmille, et me ollaan kavereita... Ollaanks me tosiaan vaan kavereit?" Mä laskin kitaran kädestäni, katsoin toista hymyillen ja vedin pojan kainalooni.
"Me ollaan ihan mitä vaan. Vaikka tähtiä taivaalla. Mitä sä vaan haluat", mä lausahdin hiljaa silitellen toisen mustaa, pehmeää hiuspehkoa. Toinen hymyili.
"Mä vaan mietin sitä, et voisinko mä puhua susta mun... poikaystävänä?"
"Toki."
Ja siihen me jäätiin pitkäksi aikaa.


Bill PoV

Illalla Tom saatto mut niiden puolelta pois, ja mä suuntasin yksin kotiini. Olin varma, että jostain joku hyökkäisi kohta mun kimppuuni, joten kiihdytin koko ajan vauhtia ja eipä aikaakaan, kun olin jo kotiovella. Astelin sisään, laitoin kenkäni paikalleen ja kipitin yläkertaan. Kävin tunkemassa nahkatakkini takaisin kaappiin ja lähdin alakertaan juomaan. Kuulin vanhempieni hiljaisen puheen olohuoneessa kävellessäni toisesta ovesta keittiöön. Join nopeasti lasillisen vettä ja painauduin sitten seinää vasten kuuntelemaan vanhempien keskustelua.
"Oletko sä ihan varma siitä?" äiti kysyi isältä hiljaa.
"Kai mä nyt oman poikani tunnistan, jos mä sen näen!"
"Pitäskö meidän kertoa siitä Billille...?"
"Musta tuntuu, että se on jo tarpeeks vanha ymmärtämään..."
Siinä kohtaa mä astuin olohuoneeseen keittiön varjoista.
"Moi", sanoin ja äidin ja isän katseet kohdistu muhun.
"Ai, hei Bill", äiti hymyili ja kehotti käden liikkeellä istumaan niitä vastapäätä sijaitsevalle sohvalle. Mä loikin parilla askeleella sohvan luo ja istahdin siihen. Kysyvä ilme kohos mun kasvoille.

"Bill... Me toivotaan että sä ottasit tän hyvin", isä mumisi katsoen muhun. Sen näyttelijäntaidoista ei selvästikään ollut apua nyt.
"Onks äiti raskaana tai jotain?" kysyin huolestuneen kuuloisena ja olin kerrankin oikeasti pihalla puheenaiheesta. Äiti pudisti päätään, huokaisi ja aloitti.
"Me ollaan pahoillamme, että ei olla kerrottu aikasemmin", se selitti, ja sen silmissä kimalteli kyyneliä. "Mä en ole sun oikea äitis", se tunnusti. Mä katsoin niitä todella ihmetellen.
"Siinäkö se oli?" älähdin.
"Ei", isä jatkoi. "Sun oikee äitis elää toisessa paikassa... Ja sen luona asuu myös sun veljes. Sun identtinen kaksoisveljes." Mun silmät levis ja suu loksahti auki.
"Mun... mikä?!" huuhdahdin. "Mut... mä... miksen mä tiennyt mitään?"
"Siitä on kohta viistoista vuotta", isä muisteli katsoen mua. "Mä ja mun entinen vaimo, Rachel... Me haluttiin yks lapsi. Pian selvis, että se odotti kaksosia. Se oli vaikeeta aikaa meille molemmille, ei me oltu varauduttu kahteen. Sit te synnyitte... Ja te olitte kolmevuotiaita, kun me erottiin. Sovittiin, että kumpikin ottaa yhden luokseen ja niin se myös pysys. Helpompaa kaikille niin. Mut nyt, viistoista vuotta jälkeenpäin... Sä raahaat tuntemattoman pojan meille ja me löydetään teidät suutelemasta... Ei siinä muuten mitään..." se henkäisi ja piti hetken taukoa katsoen mua.
"Niin?" mä kysyin peläten pahinta.
"Tom on sun veli."
Se oli mulle liikaa. Mä pyysin anteeks, ryntäsin pois huoneesta ja lukittauduin vessaan lysähtäen lattialle. Ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen mä itkin lohduttomasti. Vain mulle voi käydä näin. Mä rakastun; ja sitten selviää, että mä oon umpirakastunu veljeeni. Mitä muuta siinä kohtaa olisi voinut tehdä kuin itkeä?