Bill PoV

Pariisissa ei kestänyt paria päivää pidempään, ja pian mä istuskelin taas parvekkeella katsellen kadulle. Olo oli huomattavasti parantunut, kun lopetin itselleni valehtelun ja myönsin ikävöiväni Tomia. En mä sille koskaan kuitenkaan voisi antaa anteeksi. Meidän suhde oli ohi, lopullisesti. Mun vain piti unohtaa se poika. Vilkaisin vähän matkan päässä sijaitsevaa puistoa, ja siellä leikkiviä lapsia. Seassa asteli myös ruskeaviiruinen kissa. Sellainen aika lihava, varmasti pehmeä ja lämmin. Samalla sekunnilla mun mieleen tuli Tomin kissa, Molly. Se oli just sellanen halittava läski katti. Kyyneleet nousi mun silmiin, mä hyppäsin ylös tuolilta ja marssin sisään. Että mun pitikin olla sellainen saatanan itkupilli.

"Billie, ooksä siel?" kuulin Caitlinin äänen oven takaa. Mä tykkäsin, kun se kutsu mua Billieks. Se oli jotenkin tosi sulosta.
"Oon", vastasin hiljaa ja ovi aukesi. Cai astui sisään juuri, kun mä istuin sängylle pyyhkien silmiäni.
"Onks kaikki okei?" se kysyi, istui mun viereeni ja veti mut kainaloonsa. Mä pyöritin päätäni ja nyyhkäisin. Mun siskot oli ainoita ihmisiä, jotka jakso kysellä mun vointia, ja joille mä saatoin puhua totta.
"Ei", mumisin. "Mä haluun ajassa taaksepäin." Caitlin hymyili säälivästi ja painoi suukon mun hiuksiin.
"Auttasin jos voisin", se sanoi silitellen mun käsivartta. "Mut viel ei oo liian myöhästä puhua asioista", se lohdutteli. Mä nyyhkäisin surkeana ja tunsin, kuinka kuumat kyyneleet alkoi valua mun kasvoja pitkin.
"Kaikki on päin vittua, mikään ei voi ikinä korjautua", itkin. Isosisko puristi mua itseään vasten ja hyssytteli, kuin mä olisin ollut joku pieni lapsi.
"Kaikki järjestyy, Billie. Sun pitää vaan uskoa siihen", Caitlin kuiskasi ja piti musta hellästi kiinni. Mä annoin kaikkien tunteiden purkautua itkuna ulos. Kukaan muu ei olis jaksanu tukea mua sillä hetkellä. Mut Cai seisoi aina mun vieressäni, tapahtui mitä vain.

Olin viettänyt muutaman päivän täysin perheeni parissa ja yrittänyt olla murehtimatta. Kaikki tuki mua, jos mulla oli paha olla, eikä kukaan käskenyt vain unohtamaan koko jätkän. Mä olin vähän aikaa kehitellyt päässäni ajatusta, että pyytäisin oma-aloitteisesti anteeksi vittuiluani. Se ei ollut ihan helppo ajatus loppujen lopuksi, kun alkoi miettiä, miksi mä olin alunperin suuttunut. Kaiken tapahtuneen jälkeen mä en oikeastaan olisi halunnut kohdata Tomia, mutta mä en kuitenkaan joka päivä saanut tietää kadonneesta veljestäni, enkä halunnut menettää mahdollisuutta selvittää meidän historiaa yhdessä - vaikka sitten vain kaksosina.
Oli torstai. Mä istuskelin keittiön pöydän ääressä selaillen hajamielisesti jotain vaatekuvastoa, joka oli pudonnut postilaatikkoon laskujen ja mainosten mukana. Aika harvat vaatteet mua sieltä jakso kiinnostaa. Tai sit se johtu siitä, että mä keskityin edelleen miettimään Tomia. Se jätkä oli pyörinyt mulla mielessä niin pitkään, et alko jo vituttaa. Mun täyty tehdä asialle jotain... Nousin ylös uhmakkaalla ilmeellä valmiina loikkimaan ulos ottaen itseä niskasta kiinni - mutta samalla sekunnilla muistin mun kaatopaikkaa muistuttavan huoneeni, jonka olin luvannut siivota tänään. Huokaisu karkasi mun suusta ja lähdin laahustamaan yläkertaan. Helvetti sentään. Ei munkaan elämä aina ollut niin kovin loistokasta.

Vihdoin, tuntien siivoamisen jälkeen, mä aloin miettiä uudestaan Tomia. Katsahdin kelloa, joka näytti kuutta illalla. Ei se kuitenkaan menisi nukkumaan vielä tuntikausiin, joten mä päätin, että lähtisin jonkin ajan kuluttua tapaamaan tätä. Toivottavasti muistaisin, miten mutkaisilla kujilla liikuttiin, ettei kävisi kuin viimeksi. Nyt ainakin osasin varautua siihen, mitä voisi käydä. Vanhemmat ei kuitenkaan vielä olis kotona, ja vähänkö ne hirttäis mut jos lähtisin ilmottamatta. Niin, ties missä mä oisin voinut olla, vaikka narkkareiden seassa. Ja paskat, en mä niin typerä ollut.
Kävelin työpöytäni ääreen, avasin läppärin ja kirjauduin tunnukselleni. Avasin selaimen ja napsautin kirjanmerkkipalkista blogini osoitetta. Sivu latasi nopeasti ja etsin kategorioista sen, mihin oli viime aikoina tullut eniten tekstiä, oli mieliala mikä tahansa. Tom. Vilkaisin nopeasti muutaman uusimmista merkinnöistä, kirjauduin hallinta-alueelle ja avasin uuden merkinnän. Mietin hetken ennen kuin aloin kirjottaa.

24.9. 18:15 [Ei otsikkoa]

Jälleen mä päädyin tylsyyksissäni kirjoittamaan. Porukat ei oo viel kotona, tai siskot ehkä, en mä tiedä. Mä päätin tänään jotain, minkä toteutan heti kun mutsi ja faija tulee. Mä meen tapaamaan Tomia. En mä halua menettää sitä, vaikka se oli idiootti. Ja niin olin kyllä mäkin, kun huusin sille niin paljon. Haluun vaan pyytää anteeks... En mä tiiä ees mitä, sehän tässä kusipää oli. Joka tapauksessa, ihan sama. Mä menen. Oonks mä hullu?

Lisäsin kuvatiedostoistani loppuun jonkun ikivanhan kuvan jostain syksyisestä kadusta. Kommentteja alkaisi sataa varmaan heti. Klikkasin lähetä-nappia ja nappasin pöydälle jääneet astiat käsiini. Astelin huoneesta ulos, alakertaan ja vein astiat tiskipöydälle, joku kyllä siivoaisi ne. Palasin yläkertaan ja päivitin blogini. Kommentteja oli jo 32, joista päätin lukaista pari.

24.9. 18:16 LittleRedRidingHood

JUMALAUTA, mä oon lukenu sun blogias ties kui kauan kuten varmaan tiedätkin ....... oikeesti, oon niin tärissy tääl kun oon miettiny mitä teet. loistopäätös, pidän peukkuja ja toivotan onnea !!! :):))

24.9. 18:16 Tom's_Sexy_Bitch

et vitus mee ;ooo kiinnostuin täst su blogist heti ku tom tuli kehiin se on niin söpö<3<333 jätä se rauhaan oot ruma huora saatana !11

24.9. 18:17 GiselleChoiseul

sä oot hullu!! mä en ikinä uskaltais!! mut onnea!! :D:D:D:DD:DD:D:DD:D:D:D <3<33 oot muuten tosi hot!!! mul on kaikki kuvat sust seinäl!!!

Hymyilin kaikille kommenteille syystä tai toisesta. Ovi kolahti alakerrassa. Suljin netin ja ryntäsin portaisiin.
"Äiti?" huudahdin. Sain naurahduksen vastaukseksi, joten astelin portaat alas.
"No hei", äiti tervehti mua nauraen. Mä punastuin hieman ja aloin sitten selittää asiaani.
"Sitä mä vaan et öö... voisinko lähtee ulos? Ei mee kauaa", mutisin. Äiti katsoi mua hetken ja myöntyi sitten. Kiitin luvasta, hain takin ja kengät ja lähdin ulos.

Kävelin kaupungin halki pitkin askelin. Hengitys höyrysi viileän ilman takia. Mä pöyhin vaistomaisesti hieman pitkiä, mustia hiuksiani, jotka eivät olleet tänään tavalliseen tapaan pystyssä. Kaduilla liikkui aika vähän ihmisiä, vaikkei kello ollut paljoakaan. Astelin aivan toisen puolen reunalle ja sujahdin pimeälle kujalle vikkelästi.
Mä en nähnyt mitään. Suunnistaminen ei onnistuisi, jos joka paikassa olisi niin pimeää. Koitin muistaa reittiä ulkoa tuloksetta. Joka kerta mä päädyin umpikujaan. Aloin jo miettiä kotiin palaamista, kunnes löysin tutun näköisen reitin. Lähdin kävelemään hieman leveämpää tietä pitkin vilkuillen muutamalle sivukujalle. Ehkä mä sittenkin löytäisin perille. Missään ei ollut ketään, olin siis aivan turvassa.
Yhtäkkiä joku tarttui mun ranteeseeni ja repi mut pilkkopimeälle kujalle. Mä säikähdin niin paljon, etten saanut sanaakaan suusta. Tunsin, kuinka mun kaulalle painui jotain kylmää ja metallista. Hengitys alkoi voimistua.
"Shh, tyttö, ihan hiljaa", joku kähisi mun korvaani. Mun sydän hakkas helvetin lujaa. Karhea käsi piteli mun leuasta.
"Tai no, poikahan sä ehkä olet..." Mut painettiin seinää vasten ja katselin pimeässä miestä, joka painoi jotakin edelleen mun kaulaa vasten. Mies katseli mua päästä varpaisiin ja kohotti kulmiaan.
"Selkeä hintti", se virnisti. "Enkä mä pidä niistä." Tunsin, kuinka mun sydän jätti lyönnin välistä ja pelokas henkäys karkasi mun suusta. Käsi siirtyi mun leualta hiuksiin ja mies otti varman otteen mun tukasta kääntäen mut sitä kohti. Huomasin nyt, mitä mies oli äsken pidellyt mun kaulalla. Veitsi.
 
Mies katseli mua hetken tutkivasti.
"Njaa, ehkä sun ruma naamas tarttis vähän parantelua", se hymyili, asetti veitsen hampaidensa väliin ja iski nyrkkinsä mun kasvoille. Parkaisu pakeni mun huulien välistä ja kyyneleet kohosi silmiin. Tää tilanne oli liian tuttu, mä en halunnut muistaa sitä - muisto teki kipeää. Nyt oli vain vaarallisempi ase pelkän nyrkin sijaan. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut kuulla mut. Tunsin veren valuvan mun kasvoja pitkin ja mua kuvotti.
"Mitäs muuta pikkuhomo tarttis", mies henkäisi otettuaan veitsen suustaan ja sai mut astumaan taaksepäin. Se kiskaisi mut hiuksista takaisin.
"Äläs ny, ei sulla kiire minnekään ole..." se nauroi ja pyöritteli veistä kädessään. Sen kasvoille nousi ovela ilme ja se alkoi katsella mua virnistellen ja pyöritellen päätään.
"Sulla on selkeästi paha ongelma", mies hymyili ilkeästi. Mä kohotin lävistettyä kulmaani ja se kiskaisi pienesti mun hiuksista. "Nämä."
Mä tuijotin sitä hiljaa ja kuulin vain sydämeni sykkeen, kun se kohotti veitsen meidän kasvojen tasolle.
"Eiköhän siis hoideta se pois päiväjärjestyksestä saman tien."
"Ei vitussa!" huudahdin haluamattani. Se oli tullut luonnostaan. Mies vain naurahti ja nykäisi mun tukkaa saadakseen siitä paremman otteen.
"Päästä irti!" mä huusin ja potkaisin miestä nilkkaan. Se sivuutti mun käskyni ja yritti parhaansa mukaan saada mut pysymään paikallani. Riuhdoin itseäni jokaiseen ilmansuuntaan pitääkseni veitsen kaukana mun tummista hiuksista. Väistelystä huolimatta muutama osuma saattoi tulla, joka saattaisi näkyä myöhemmin, voi ei....
Lopetin ulkonäöstä huolehtimisen ennen kuin ehdin aloittaa. Mä olin oikeasti nyt vaarassa.
"Hyvä on sitte", se jätkä viimein tuhahti. "En jaksa enää ees yrittää..." Huokaisin helpotuksesta, mutta se veti mut takaisin selkä itseään vasten ja painoi veitsen mun kurkulle.
"Tästä sä et sit lähekkään enää yhtään minnekkään..." se virnisti. "Mun kanssa ei tollaset tytöt temppuile."

Pelko yritti saartaa mua. Mun hengitys kiihtyi kiihtymistään ja kyyneleet pyrki silmiin. Jos mä jotain toivoin, niin jonkun, joka auttaisi mua.
Tom...
"Mitäs homo parkuu?" mies naurahti mun korvan juuressa.
Tom, auta...
"En mä itke", vastasin hiljaa.
Tom kiltti...
"Ja vitut."
Tom!

Jostain kuului rahinaa ja askelia. Joku oli ihan varmasti lähellä... Kunhan vain olisin uskaltanut sanoa sanaakaan. Mies viiltäisi mun kurkun auki varmasti heti, jos sanoisin jotain, mikä ei ole vastaus sen kysymykseen. Askeleet kuitenkin tulivat lähemmäs, ja mä kuulin, kuinka joku puhui. Se ääni... Mä en voinut olla tunnistamatta sitä. Se lähestyi ja lähestyi. Kohta nurkan takaa asteli esiin joku. Mä käänsin katsettani hitaasti hahmoa kohti.
"T-T-Tom?" mä kuiskasin. Poika katsoi mua kohti pidellen puhelinta. Sen silmät laajeni.
"... Mä soitan sulle myöhemmin", se sanoi nopeasti puhelimeen, sulki luurin tunkien sen taskuunsa ja katsoi mua edelleen typeränä.
"Bill... Ootko se sinä?" Tom kysyi hiljaa. Mä purin huultani ja räpyttelin silmiäni.
"Joo."
Tom otti pari isoa askelta ja kohta se seisoi aivan meidän edessä.
"Päästä se", se käski mua pitelevää miestä, joka vain naurahti.
"Sanakin, ni tää kuolee", kuulin selkäni takaa. Nielaisin ja koitin keskittyä hengittämään. Tom katseli hetken mua. Sitten se kohotti kulmiaan, tutkaili hetken miehen asentoa muhun nähden ja iski sitten polvensa miehen jalkoväliin. Se voihkaisi kovaäänisesti, veti kätensä irti musta ja astui monta askelta taaksepäin. Tom kaappasi mut syleilyynsä, puristi mua itseään vasten ja painoi kasvonsa mun hiuksiin.
"Voi luoja, Bill..." se lausui hiljaa ja kosketteli mua hellästi yrittäen ymmärtää, että mä tosiaan olin siinä. "Mä vien sut pois täältä", se lupasi ja lähti kuljettamaan mua kotiaan kohti.

Noin puolimatkassa me pysähdyttiin. Tom päästi irti musta ja jäi tuijottamaan mua. Mä tapitin sitä takaisin.
"Bill... Mitä sä teet täällä?" se kysyi.
"Mä... etin sua", vastasin rehellisesti hiljaisella äänellä. Se kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Miks? Sähän jätit mut..." Tom mutisi, mutta mä painoin sormeni sen huulille ja hyssyttelin.
"Mä vaan ajattelin... Kaipasin sua koko sen ajan, mikä me oltiin erossa... Joka hetki mä kaipasin sua. Mä itkin sun takia tuntikausia... Ja sit vaan ajattelin et vaik kuinka vihaisin sua yhden virheen takia, niin me ollaan silti... Veljeksiä. Ja mä en halua menettää ainoaa kaksostani", selitin. Tom katsoi mua suu raollaan.
"Sä... kaipasit mua?" se änkytti. Mä nyökkäsin ja painauduin Tomia vasten. Se kietoi kätensä mun ympärille pyöritellen päätään.
"Bill, mä... Anna anteeks", se sanoi hiljaa. "Mä tein niin suuren virheen... Ja haluan sut takasin. Onks se enää mahdollist, vai onks mun mahdollisuudet jo käytetty?" Mä olin hetken hiljaa ja hengitin vain Tomin tuoksua sisääni.
"Kaikki on mahdollista..." lausahdin hiljaa. Tom puristi mua tiukemmin itseään vasten ja tunsin, kuinka kuumat kyyneleet putoili sen poskilta mun iholle.