Tom PoV

Raskaat, kivuliaat askeleet vei mua tömähdellen kohti portaita. Kuumat kyyneleet valui mun poskia pitkin ja suusta purkautui ulos epämääräistä ulinaa. Vilkuilin uudelleen ja uudelleen kädessäni olevia paperiarkkeja, jotka kertoivat mulle jotain niin helvetin kamalaa. Ne huusivat suoraan päin naamaa mun tekemiä virheitä. Kipu, joka pirstoutuneesta sydämestä lähti, oli järjetön. Mä aloin viimein ymmärtää, miltä tuntui olla vihattu ja jätetty. Ennen mä olin ollut se, joka hylkäsi nauraen. Tämän jälkeen mä en enää koskaan tekisi sitä. Kaiken surun keskellä mussa alkoi kuitenkin syttyä myös vihan liekki - mua ei kohdeltu näin, jos mä pyysin tosissani anteeksi.
Musta alkoi tuntua, etten mä voisi lähteä vielä. Mä kuitenkin yhä rakastin Billiä, vaikka kuinka olisin sille vihainen, ja vaikka se kuinka olisi tuhonnut mut. En mä voisi jättää sitä näin helpolla. Ja jos se kerran oli myös mun veljeni, kaksoisveljeni, mun verta ja mun lihaa - se side ei katkeaisi kuitenkaan, vaikka se kuinka sitä haluaisikin.
"Vittu sit", sanoin itsekseni ääneen ja käännyin ympäri. Harpoin nopeasti Billin huoneen ovelle, sillä pitä pikemmin, sen parempi, ja sen nopeammin se olisi sitten ohi - vihasi se mua tai ei. Mun täytyi vain sanoa sille mun olosta.
Mutta mä en tiennyt, että se olisi niin suuri virhe - mä menetin malttini todella helposti.

Tönäisin oven auki ja Billin kasvot kääntyivät mua kohti, kun se nosti ne tyynystä. Sen ilme kertoi paljon.
"Mä käskin sua häipymään", se sähisi, nousi nopeasti pystyyn ja asteli aivan mun eteeni silmät vihaa leiskuen. "Mitä sä vielä haluat? Satuttaa lisää?" Mä tuijotin Billiä tyhjin silmin, ja se jatkoi.
"Haluatko sä saada mut lyömään sua? Kyllä mä voin, jos sä sitä noin kovasti haluat! Mä sanoin etten halua nähdä sua enää, mä tarkotin sitä! Sä paskiainen et vaan usko!" se huusi.
Ja silloin se tapahtui uudelleen - mä en enää kontrolloinut kehoani.

Bill PoV

Mä en ehtinyt edes ajatella Tomin lyömistä, kun tunsin iskun kasvoillani. Horjahdin taaksepäin, jokin mun kasvoissa varmasti hajosi äänen perusteella.
"Bill, mä tulin pyytämään sulta anteeks! Sä et edes kuuntele mua, vaikka mä haluan oikeasti puhua sulle!" Tom karjui ja nappasi mua paidankauluksesta kiinni. Se veti mut aivan itseensä kiinni ja mä näin, kuinka sen silmistä katosi se tavallinen katse. Se tuijotti mua kuin nukke. Rastapäinen katsoi mua sokein silmin, ja kun mä olin vain hiljaa, se irrotti otteensa. Astelin kauemmas irvistäen.
"Mä en kuuntele sua, koska sä valehtelet. Sä satutit mua jo kerran, mä tiedän ettet sä pelkää tehdä sitä uudestaan, paitsi ai niin, teit jo äsken!" kiljuin kivun yrittäessä saada mua suohonsa. Tom tuijotti mua kohti edelleen. Sit se näytti heräävän unestaan ja mä kallistin päätäni.
"En, mä en valehtele... Mä... Mä en halua satuttaa sua, en halua, mä en tee sitä... tai siis... en mä ajattele et..."
"Nii just, et ajattele! Mieti vittu ens kerralla oikeesti ennen ku teet mitään!" parkaisin. Enkä mä tiedä, miks mä tein sen, mutta mä hyökkäsin Tomia kohti.

Otin yhden pitkän loikan ja huitaisin kädelläni. Rastapäisen suusta purkautui kirosanalitania, ja mä jäin katsomaan sen naamaa. Poskessa näkyi neljä punaista viirua mun kynsieni jäljiltä. Toisen satuttaminen tuntui samaan aikaan helvetin hyvältä ja silti aivan hirveältä. Mä olin aina ollut tosi kostavainen ihminen. Mulle kivun aiheuttaminen vaati hintansa, siitä mä olin aina pitänyt huolen. Ja nyt Tomkin sai osansa mun vihasta. Toinen poika katsoi mua tuimasti ja oli selkeästi aikeissa vastata iskuun.
"Et koske muhun!" mä karjaisin. Mä en halunnut enää tuntea toisen kosketusta, en koskaan - jo pelkästään toisen kasvojen katselu tuntui pahalta.
"Mee pois", sanoin käskevään sävyyn. Tom ei hievahtanutkaan. Mä tönäisin sitä ovea kohti.
"Bill, lopeta", se ärähti ja tönäisi takaisin. Ja juuri sillä hetkellä mun pitkä pinnani napsahti poikki. Käsi puristui nyrkkiin ja lennähti Tomin kasvoille järkyttävällä voimalla. Mä en tiennyt mistä mä olin saanut sellaiset voimat, että sain Tomin huutamaan kivusta, pakenemaan kauemmas ja pitelemään nenäänsä. Jäin katsomaan toista hengittäen kovaan ääneen. Mun kättä särki. Rastapäisen pojan kädellä valui verta, joka virtasi ulos nenästä. Mun silmiin tulvahti kyyneliä, vaikka mua ei itkettänyt. Halusin Tomin lähtevän pois. Heti.

"Mee nyt", sanoin hiljaa kääntäen selkäni toiselle.
"Bill", se voihkaisi.
"Mene", mä sanoin edelleen rauhallisella äänensävyllä. "Sulla on viis sekuntia aikaa poistua, ennen ku mä soitan poliisit." Tunsin itseni tosi typeräksi - ja neidiksi.
"Anna mulle mahdollisuus", Tom yritti anella, vaikka se silti perääntyi koko ajan ovea kohti.
"Sä menetit sen jo. Häivy", käskin. Vielä se änkytti jotain, mutta lopulta alistui itku kurkussa ja lähti. Kuulostelin vielä että se meni tosiaan ulos asti, eikä taas tulisi vonkumaan. Mä en antaisi enää uutta mahdollisuutta. En enää koskaan.

Kahden ja puolen viikon kuluttua...

"Kulta, oletko sä valmis? Kello on jo melkein neljä!" kuulin äidin huutelevan alakerrasta. Napsautin kaulakorujen lukot vielä kiinni ja nousin sitten peilipöytäni äärestä.
"Mä tulen", vastasin, otin takkini tuolin päältä ja lähdin kohti alakertaa kengänpohjat kopisten. Ääni kaikui avaran talon seinistä saaden mulle omituisen olon. Kiskoin mustaa nahkatakkia ylleni samalla, kun isä kiilasi mun ohi ja ovesta ulos.
"Bill", kuulin äänen takaani. Käännähdin vauhdilla ympäri ja sain melkein vetoketjun silmääni. "Milloin sä tulet takaisin?" Caitlin kysyi pää kallellaan.
"Ei täs mee ku pari päivää", lupasin. Mä ja isä oltiin lähdössä käymään Pariisissa, kun joku suhteellisen iso muotifirma halusi tehdä jonkun sopimuksen isän kanssa, ja kuvaukset mun kanssa kuuluivat sopimukseen. Ei se mua haitannut, oli ihan hyvä päästä hetkeksi toisiin maisemiin.

Oli kulunut yli kaksi viikkoa mun ja Tomin erosta, enkä mä oikein päässyt siitä yli. Itsehän mä olin välit poikki pistänyt, ja silti mua kaiversi ihan kamalasti. Mutta mä en suostunut myöntämään itselleni, että se tunne olisi ikävä - ei, se ei ollut mahdollista.
Napsautin sydämeni lukkoon ja astelin halaamaan Caitlinia. En näkisi sitä pariin päivään, joka olisi vähän paskempi juttu, sillä se oli ainoita ihmisiä, jotka ymmärsi mun outoja olojani.
"Nähdään", hymyilin isosiskolleni.
"Soitathan mulle kun ootte perillä?" se kysyi. Mä nyökkäsin, pyydystin laukun ovenpielestä ja juoksin ulos. Harpoin pitkillä askelilla pihan poikki ja sujahdin isän viereen limusiinin takapenkille.
"Tulithan sä", se virnisti. Mä hymyilin pienesti ja jumitin sitten tuijottamaan ikkunasta ulos, kun auto poistui pihasta ja suuntasi kohti lentokenttää. Pikku hiljaa ihmisten ja talojen vilistäessä ohi alkoi maisema muuttua vähemmän tutuksi.

Matka ei kestänyt pitkään. Noin puolen tunnin kuluttua me oltiin saavuttu päämäärään ja meidän autonkuljettaja avasi oven isälle.
"Bill, meillä on kiire. Vauhtia", se hoputti ja loikkasi ulos. Kuljettaja kiersi avaamaan mulle oven. Mietin hetken, mutta päätin kuitenkin ujuttaa pitkät jalkani oviaukosta ulos ja nousta sitten auton vierelle seisomaan.
"Tule!" isä huudahti parin metrin päästä, ja mä käännyin vilkaisemaan sitä. Mun ei tehnyt mieli lähteä minnekään, tuntui kuin jotain olisi tekemättä. Huokaisten kuitenkin lähdin suuntaamaan kohti edellä harppovaa isää. Paransin mustan laukkuni asentoa olallani ja vilkaisin vielä taakseni. Kun en nähnyt mitään erikoista, otin suunnan kohti tulevaa ja koitin unohtaa menneet.
"See you", sanoin itsekseni purren huulta ja lähdin juosten kohti isää, joka odotti mua lähellä lähtöporttia.

Kohta mä rojahdin istumaan meidän yksityiskoneen penkille ja heitin laukkuni viereeni. Isä käveli mun ohitseni koneen etuosaan vilkaisten mua omituisesti. Mä kaivoin iPodini laukusta, pujotin napit korviini ja aloin etsiä jotain kuunneltavaa. Jostain syystä kuitenkin jokainen mun soittimessani olevista biiseistä muistutti jostain, mitä en halunnut muistaa. Ja niitä biisejä oli kuitenkin yli 3000.
"Bill?" kuulin jonkun huutelevan ja nostin katseeni. Mary, yks tällä lennolla mukana olevista lentoemäntinä toimivista tytöistä asteli mua kohti.
"Jees, täällä", ilmoitin ja vedin toisen kuulokenapin pois korvastani. Mary heilautti vaaleat hiuksensa toiselle olkapäälle ja hymyili.
"Haluuksä jotain?" se kyseli. Se tyttö oli selkeesti kusessa muhun, kun aina mut nähdessään tuli mielistelemään. Tosi raivostuttavaa. Mary oli mua kolme vuotta vanhempi ja asui aivan toisen puolen rajalla. Mun isä ei oikein pitänyt siitä tytöstä, kun oli nähnyt sen hengaamassa jonkun toisen puolen tyypin kanssa. Kuulemma joku hoppari. Ja niitähän siellä riitti...
"Joo en haluu", hymähdin välinpitämättömästi ja aloin penkoa laukkuani.
"Ai", Mary huokaisi. Se selvästi olisi halunnut tuoda mulle jotakin. "Onks sulla kaikki hyvin?" se yhtäkkiä täräytti. Mä nostin hölmistyneenä katseeni.
"On?" ähkäisin. "Mitä se kaiken lisäks sulle kuuluu?"
"Nokun mun yks kaveri... Tota öö... Se eros vasta ja... Se on aika maassa ja sä vaikutat aika samanlaiselta", se selitti punastellen. Mä tyydyin hymähtämään uudelleen ja jatkoin laukun tutkimista. Tyttö asteli hitaasti pois vilkuillen mua olkansa yli. 'Vittu, jos oot menossa niin mene sitten', kelasin ja pyörittelin silmiäni.

Noin parin tunnin kuluttua me viimein istuttiin taksissa matkalla kohti hotellia. Mä tuijottelin ulkona olevia rakennuksia aurinkolasieni läpi. Olin koko pienen ikäni halunnut käydä Pariisissa, se oli niitä have-to-see-paikkoja. Aina mä olin haaveillut ajatuksesta seurustelukumppanista, jonka kanssa mä sinne menisin, käytäisiin kaikki nähtävyydet läpi yhdessä, otettas paljon kuvia ja naurettaisiin ittemme uneen hotellihuoneen lattialle. Nyt viimein, kun mä pääsin unelmieni kaupunkiin, mulla ei ollut mitään intoa viettää siellä hetkeäkään. Masentuneen kuuloinen huokaus karkasi mun suusta.
"Onks kaikki okei?" isä kysäisi. Mä käännyin sitä kohti koittaen piirtää hymyn kasvoilleni. Kynän terä oli kuitenkin poikki, eikä terotinta ollut. Piirros ei onnistunut.
"Ei", vastasin hiljaa. Isä katsoi mua huolestuneena ja asetti kätensä mun olalle. Sellaisina hetkinä mä olin onnellinen siitä, että mun vanhemmat välitti musta ja mun siskoista tosi paljon. Vaikka ne oli kiireisiä, ne yritti parhaansa mukaan saada aikaa myös kotona olemiseen. Ja ne rakasti meitä enemmän kuin mitään muuta.
"Koita piristyä", kuulin pyynnön ja nyökkäsin.
"Ei vaan oikeen oo... Fiilistä mihinkään", huokaisin.
"Mä tiedän sen."


Tom PoV

Mä istuin jälleen kerran sänkyni päällä rööki kädessä. Mä en ollut aikoihin astunut ulos, en sitten meidän eron. Mulla ei ollut mitään tietoa, kauanko siitä oli. Niin kauan, että mä olin ehtinyt menettää kykyni itkeä tai ylipäätään tehdä muuta, kuin kieriä itsesäälissä. Mä en syönyt juuri mitään, en käynyt ulkona, en puhunut kenellekään. Istuin vain huoneessani, poltin askikaupalla tupakkaa ja tuijotin tyhjyyteen. Mä en koskaan ennen ollut käyttäytynyt sillä tavalla. Edes Nora, joka oli parhaiten tottunut mun outoon käyttäytymiseeni välillä, ei enää ymmärtänyt mua.
Kuulin koputuksen ovelta ja ynähdin jotain hiljaa vastaukseksi. Nora kurkisti ovesta, ja kun mä nyökkäsin, se astui sisään sulkien oven perässään.
"Mä aattelin vaan tulla kattoon miten sä voit..." se selitti hiljaa ja istui mun viereeni sängylle.
"Loistavasti", mutisin. "Yhtä hyvin ku just paritellu mustaleskiuros." Nora tirskahti.
"Siit on jo kaks ja puol viikkoa, Tom. Sun pitäis yrittää päästä siitä yli", pikkusisko selitti. Kerrankin se puhui jotain, jonka voi ottaa vakavissaan.
"Mä tiedän, saatana!" ärähdin. "Mä en vaan pysty! En vittu pysty, vaikka mä oon yrittäny! Mä en vaan kykene unohtaan sitä jätkää..."
"Tom, rauhotu", Nora pyysi laskien kätensä mun selälle. "Mä haluun vaan auttaa sua... Mä oon sen velkaa sulle kaiken sen jälkeen, mitä oot mua kohtaan tehny." Niin, olinhan mä uhrannut puoli elämääni pitääkseni pikkusiskoni hengissä ja turvassa. Nora oli mulle tosi rakas.
"Nii..." huokaisin. "Mä en vaan... En vaan jaksa uskoa et pystyn enää ikinä palautuu ennallee. Mua sattuu", valitin ja tunsin silmieni vettyvän. Se sattui vieläkin, vaikken mä ollut itkenyt päiväkausiin.

"Sä pystyt, Tom. Sä voit tehdä mitä vaan, jos sä haluat. Kaikki toiveet voi toteutua, jos niihin uskoo", Nora sanoi. Sen sanat merkitsi mulle tosi paljon sellaisessa tilanteessa, jossa mä nyt olin. Vaaleatukkainen nousi ylös ja otti askeleen ovea kohti lähteäkseen.
"Nora", mä kutsuin sitä nimeltä. Se kääntyi kysyvä katse kasvoillaan. Mä nousin, astuin sen luo ja suljin tytön halaukseeni. Nora hämmästyi äkillisestä hellyydenosoituksesta, mutta kietoi sitten kätensä mun ympäri.
"Tom, mä oon sit koko ajan sun vierel. En jätä sua nyt. Mä tiedän et sä tarviit mua, vaikket sä sitä sanokkaan", se sanoi yhtäkkiä ja mun kasvoille muodostui pieni hymy, jonka luominen teki kipeää. Mun kasvot oli melkeen jo unohtanu, kuinka hymyillään.
"Niin", sanoin hiljaa vastaukseksi ja painoin kasvoni siskoni vaaleisiin hiuksiin. Jokin mun sisällä alkoi pikku hiljaa rakentaa itseään uudelleen.


Bill PoV

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta oli huikea. Mä olin aina haaveillut sellasesta huoneesta. Astuisit parvekkeelle ja keskellä näkökenttääsi seisoisi Eiffel-torni. Okei, ehkä vähän klisee, mutta ajatus sellaisesta näkymästä ja jostakusta, jonka kainalossa voisit istuskella katsellen maisemaa... Mua alkoi itkettää. Mä en voinut nauttia siitä hetkestä.
Nojasin kaiteeseen pidellen savuavaa tupakkaa toisessa kädessäni. Jos isä olisi nähnyt, se olisi tappanut mut. 'Pilaat äänes, Bill', se olis sanonut. Mä en kuitenkaan välittänyt. Olo oli niin hirveä, ettei kiinnostanut. Tumppasin tupakan, heitin sen parvekkeelta alas, repäisin aurinkolasit pois ja pyyhin silmiäni. Meikit oli varmaan aivan päin vittua ja silmät punotti. Tänään ei kuitenkaan olisi enää mitään menoa, joten mitä se haittasi?
Mä huokaisin syvään, suoristauduin ja astelin avonaisesta ovesta takaisin sisään. Meinasin sulkea oven perässäni, mutta koska huomasin huoneen olevan kauhean kuuma, jätin sen tekemättä. Istahdin sängylle huokaisten. Mun päätä särki ja teki mieli nukkua. Kello oli vasta kymmenen, mutta huomenna mä seisoisin koko päivän jossain kuvauksissa. Se oli oikeastaan aika rankkaa, joten mä päätin suosiolla käydä sulkemassa sen oven ja painua nukkumaan.

Ehkä huomenna kaikki olisi paremmin.

"Jes, jes, just noin, jeees, tää on sitä mitä mä haen!" Se kuvaaja kilju koko ajan. Mun päätä alkoi pikku hiljaa särkeä sen takia, vaikka suurin osa sen huudoista olikin kehuja. Muutenkaan mun olo ei ollut kehuttava. Olin seisonut tuntikausia kirkkaiden, paahtavien lamppujen keskellä ja vaihtanut vaatteita minkä kerkesin. Isä taas litki kahvia ja juorusi jonkun tyypin kanssa. Mulla oli vähän sellanen fiilis, et se tyyppi oli se, jonka kanssa isä nyt teki siis yhteistyötä.
"... Oletko sä hereillä?" kuulin tutun äänen. Ravistin päätäni ja käänsin katseeni taas siihen vaaleatukkaiseen, homohtavaan valokuvaajaan, joka tuijotti mua odottavasti.
"Tota öö, sori, voisitko toistaa?" mä mumisin vähän hämmentyneenä ja nolona. Se huokaisi syvään ja alkoi toistaa antamiaan ohjeita. Koitin parhaani mukaan asettautua niiden mukaan, joka aiheutti jälleen kerran hirveät kiljunnat. Mä ihmettelin, miten se kuvaaja ei ollut vielä pudottanut kameraa, kun se alkoi melkein hyppiä joka kerta, kun oli tyytyväinen muhun. Koitin pitää huvittavasta tilanteesta huolimatta naamani peruslukemilla ja keskittyä tekemään sitä, minkä mä parhaiten taidoin: näyttämään hyvältä.
"Okei, pidetään tauko", se blondi virnisti. "Kakskyt minuuttia, vaihda vaatteet." Nyökyttelin ymmärtäväisenä ja harpoin pois niiden tappavien valojen keskeltä suunnaten isän luo. Se toinen mies huomasi mut ja pomppasi pystyyn, virnisti leveästi ja ojensi kättään.
"Anteeks, kun mä saavuin paikalle niin myöhään, että alotitte työt jo ennen kuin mä olin paikalla", se selitti hassun kuuloisella englannilla. "Mä olen Elias Matthews, hauska tavata."
"Bill Kaulitz", sanoin hymyillen ja kättelin sitä asiallisesti. "Mukava tutustua teihinkin."
"Sinutellaan vaan", Elias virnisti ystävällisesti ja mä nyökkäsin hymy edelleen kasvoillani. "Joachim on puhunut susta paljon."
"Ai, niinkö", naurahdin yllättyneen kuuloisena. Oikeastaan mua ei voinut vähempää kiinnostaa. Teki mieli vain haistattaa kaikille vitut ja lähteä kaljalle. Tyydyin kuitenkin vain pyytämään anteeksi ja poistumaan paikalta pukuhuoneeseen etsimään seuraavaa asua.

Vaihdoin vaatteet parissa minuutissa ja päätin käyttää loput tauostani vain juomiseen ja istuskeluun. Nojailin pukuhuoneen seinään istuen penkillä kokispullo kädessä. Tauko ja yksinolo ei kuitenkaan ollut hyvä asia yhdessä - mulla oli hirvee olo valmiiks. Oli kuuma, oksetti, väsytti, ja mua sattui. Mulla ei ollut pahemmin yleensä aikaa miettiä oloani, mutta silloin kun oli, mä halusin kuolla. Musta tuntui jatkuvasti, että olin yksin. Kuin multa olisi viety rakkauden tunne ikuisiksi ajoiksi ja revitty palasiksi kuin paperi. Se tunne oli kamala.
"Bill, vauhtia!"
Mun täytyi jälleen sulkea sydämeni, jättää tunteet sen sisään, lukkojen taakse. Ettei kukaan pääsisi niitä koskemaan, ei enää koskaan. Tai...

Ja viimein mä myönsin itselleni - mulla oli ikävä Tomia.