1.12. 21:53 [Ei otsikkoa]
Saattaa olla, että on jäänyt vähän vähemmälle tää blogin kirjottaminen. Mulla on tässä ollu viime aikoina enemmän tai vähemmän kaikkea tekemistä. Hups, viimeisin merkintä oli 24.9... No, mä sitten taidan kirjoittaa tiivistelmän kaikesta tapahtuneesta.
Mä tosiaan sinä iltana lähdin Tomin luo. Olin varma, ettei se olisi huonompi idea, kunnes pääsin niiden puolelle. Eksyin ja mikä yllätys, jouduin ongelmiin jonkun sekopään kanssa... Ei se muuta tehnyt kuin löi mua ja koitti parhaansa mukaan päästä mun hiusten kimppuun (ei, en mäkään tiedä), mutta mä vaan rimpuilin, joten mitään ei oikein käynyt. Lopulta mut pelastettiin - Tom käveli paikalle. Se runnoi sitä miestä sen verran, että pääsin irti ja sit me käveltiin Tomin kotiin. Ensin me sovittiin, että selvitettäisiin asiat riitelemättä. Sit me alettiin puhua ja käytiin kaikki tapahtunut läpi omasta näkökulmasta ja sitten puhuttiin, mitä nyt tehtäisiin.
Yhteisen päätöksen voimin me päätettiin antaa toisillemme anteeks ja sopia kaikki riidat. Mikään ei oo pitkään aikaan tuntunu yhtä hyvältä, kuin halata Tomia. Mä olin jo unohtanut sen lämpimän rakkauden tunteen, jonka liekki aikoi taas syttyä mun rintaani. Tom lupas, ettei enää koskaan tekis mitään niin harkitsematonta, joten mä pystyin antamaan anteeks. En mä voi väittää, että voisin unohtaa sen, mitä se teki mulle. Arvet pysyy ikuisesti, mutta haavat paranee ja haalistuu. Toivottavasti tää kans pysyy - mä ihan todella rakastan Tomia.
Lisäks me alettiin selvittää vähän tarkemmin, mitä meidän menneisyydessä on. Sainhan mä isältä jo pääpiirteisen selityksen silloin joskus, mutta me haluttiin tietää kaikki. Me saatiin mun isä ja Tomin äiti - tai no, meidän vanhemmat puhumaan meidän kanssa. Suostuttelua se vaatikin, mutta me onnistuttiin.
Me siis synnyttiin syyskuun 1. vuonna 1989. Tom synty 14:51 ja mä kymmenen minuuttia myöhemmin, 15:01. Äiti, Rachel ja isä, Joachim oli niin onnellisia. Me oltiin toivottuja lapsia ja ne oli odottanu meitä järjettömästi. Ruskeesilmäset, terveet kaksospojat - Bill ja Tom Kaulitz. Me saatiin järjettömästi rakkautta ja hoivaa, opittiin asioita nopeasti ja vartuttiin täysin normaalisti. Kolmivuotiaiksi me asuttiin Magdeburgissa, ja marraskuussa 1992 me muutettiin Berliiniin. Pian muuton jälkeen meidän vanhemmat eros. Ne ei kertonu mitään erikoisempaa syytä, sano vaan ettei mikään enää onnistunut. Ne sopi, että kumpikin ottas toisen meistä ja muutettas eri puolille kaupunginosaa, jotta kumpikaan meistä ei osais ikävöidä toisen luo, kun ei tuntisi toista puolta. Mä ja Tom ei ymmärretty asiaa niin pieninä. Monta kuukautta kumpikin kyseli toista, muttei saatu vastausta.
Me kasvettiin täysin erilleen. Vuosien kuluessa kumpikin unohti toisen - kuka muukaan muistaa sitä kun oli kolmevuotias? Isä meni naimisiin Katherinen kanssa kun mä olin neljä. Samaan aikaan Tom kärsi kusipäisestä faijastaan ja meidän täysin juoposta biologisesta äidistä. Katherinella oli yks lapsi, Caitlin, jo ennestään. Kolmas lapsi meidän perheeseen syntyi samana vuonna, ja myös Tom sai pikkusiskonsa silloin. Mä elin normaalia keskimääräistä varakkaamman perheen lapsen elämää täysin tietämättömänä rakkaasta kaksoisveljestäni, joka vietti aikaansa kaduilla ja seurasi muutamaa itseään vanhempaa jätkää pysyäkseen hengissä.
Kun mä olin seitsemänvuotias, Katherine huomas mun rakastavan kameraa. Poseerasin mielelläni kuviin ja ilmeisesti mulla oli jo nuorena mallin elkeet, sillä Katherinen mainostuksen avulla pääsin joihinkin vaatemainoksiin jo pentuna. Pikku hiljaa ne kiinnostu musta enemmän ja näin mun ura sillä saralla pääs alkuun. Isä oli tosi ylpee musta. Kymmenenvuotiaana mä löysin musiikin - ja samaan aikaan myös Tom alkoi turvautua kitaransoittoon purkaakseen huonoa oloa. Jos me oltais tiedetty toisistamme, me oltas varmana alettu tehdä musiikkia yhdessä. Kumpikin meistä nimittäin tekee tätä tälläkin hetkellä - ennen erikseen, nyt yhdessä. Emilykin tarjoaa meille pianonsoittotaitojaan useasti, ja meistä on tullu loistava trio. Me soitetaan pyynnöstä kaikissa bileissä ja muissa. Tarkotuksena ois hommata levysoppari vuoden sisällä.
Tällä hetkellä me hengataan meillä. Tom istuu tossa sängyllä ja mä kirjotan pöydän ääressä. Me ollaan muuten selailtu jo varmaan pari viikkoa asuntoja netistä - tarkotuksena ois muuttaa yhteen lähiaikoina. Mun vanhemmat on ihan innoissaan mukana hommassa ja lupautuivat jo kustantamaan kaikkea! Aina vaan parempi toki, ei siinä mitään.
Mutta joo, mä taidan mennä, ennen kuin toi hermostuu hiljaisuuteen. Kirjoittelemisiin!
- Bill
P.S. Sattuuko kukaan enää muistamaan, kun mä joskus... En tiedä, aika kauan sitten kerroin mun taulunkehysten ostelusta? No, ostin kehykset viimeksi viikkoa ennen Tomiin törmäämistä. Ja taas se toteutui - mä tiesin että mä tarvitsen niitä vielä.
